Orjatsalon taustaa

Taiteilija vai poliitikko

Orjatsalo Tiituksena aarne1N

Aarne Orjatsalo (Riddelin) oli monessa suhteessa hyvin poikkeuksellinen henkilö. Hän oli maan kuulu näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja. Suomessa hänestä tuli legenda jo nuorena näyttelijänä. Seitsemäntoistavuotiaana Aarne Riddelin karkasi Maaseututeatteriin enonsa kodista, jossa hän asui koulun takia. Vuonna 1901 hänet kiinnitettiin Kansallisteatteriin. Hän osallistui sosialidemokraattisen puolueen jäsenenä Forssassa 1903 pidettyyn kokoukseen ja sai potkut Kansallisesta tekaistulla syyllä, minkä jälkeen hän oli Odessassa sorvarina vuoden 1905 kapinan aikoihin. Vuonna 1917 hän oli Tampereen Työväen Teatterin johtaja, kun kapina keskeytti hänen työnsä. Hän osallistui kansalaissotaan, ja valkoiset tuomitsivat hänet kuolemaan. Orjatsalo tapasi Moskovassa Otto Ville Kuusisen ottaessaan suomalaisten punaisten asiassa yhteyttä brittien edustajaan ja Kuusisen neuvosta hän liittyi englantilaisten ylläpitämään Muurmannin legioonaan, mutta bolshevikkien politiikka muuttui, ja he vuorostaan tuomitsivat hänet kuolemaan.

Äitini oli Ritva ja Kalle Holmbergin pyynnöstä kirjoittanut 1970-luvun puolivälissä näytelmän Aarne Orjatsalosta. Ritva oli neuvonut kirjoittamaan vain erilaisia kohtauksia ja olemaan huolehtimatta näytelmän muodosta. Näytelmä käsitti yli kaksisataa sivua erilaisia kohtauksia Orjatsalon elämästä. Holmbergit kuitenkin lähtivät pois Turusta, ja hanke jäi kesken, mikä ahdisti äitiäni. Ajatus Orjatsalon elämää käsittelevästä näytelmästä oli oikeastaan syntynyt Tampereen Teatterikesän aikana Kaupunginhotellin saunassa. En muista rupesiko Esko vai Mikko puhumaan siitä ensin. Joka tapauksessa meitä oli kolme: Esko Salminen, Mikko Majanlahti ja minä. Esko esitti ajatuksen Kallelle ja siitä prosessi alkoi. Kun Holmbergit jättivät aiheen, tunsin ehkä velvollisuudekseni tarttua siihen, mutta samalla ymmärsin, että minulla ei ollut käsissäni valmista näytelmää vaan värikkäitä ja monimuotoisia kohtauksia. Pyysin Elina Halttusta dramaturgiksi ja rupesimme sovittamaan näytelmää yhdessä.

Isoisäni elämä oli uskomattoman värikäs ja mielenkiintoinen, mutta minun oli löydettävä selkeä näkökulma sen kertomiseen. Huomasin vain pyöritteleväni kohtauksia edestakaisin, kunnes yhtäkkiä tajusin, että mehän olemme sukulaisia, emme ainoastaan geneettisesti vaan myös henkisesti. Oma kamppailuni politiikan ja taiteellisen työni kanssa avasi näkökulman isoisäni elämään. Orjatsalo oli kamppaillut samanlaisten kysymysten parissa, mutta vaarallisimmissa olosuhteissa. Sama koski myös isääni kirjailija Jarno Pennasta, jonka elämäntyö sekä lehtimiehenä että kirjailijana oli kiinnittynyt vahvasti politiikkaan. Mutta koko aiheen tärkein piirre oli, että taiteen suhde politiikkaan koski useimpia oman sukupolveni taiteilijoita ja kulttuurityöntekijöitä, jotka 1960–1970-luvulla osallistuivat joko suoraan tai välillisesti poliittisen toimintaan.

Kaikki taiteilijat eivät tietenkään olleet eivätkä ole kiinnostuneita politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Eikä heidän tarvitsekaan olla. Politiikalla on silti aina vaikutus taiteilijan näkemyksiin ja hänen urakehitykseensä. Tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa sen merkitys voi olla hyvinkin huomattava, varsinkin jos taiteilija osallistuu poliittiseen toimintaan. Taiteilijan ei silti välttämättä tarvitse tavoitella yhteiskunnallista asemaa – ihmisen yhteiskunnallinen omatunto voi ajaa taiteilijan politiikan pariin.

Aarne Riddelin oli arvostetun hämeenkyröläisen virkamiessuvun poika. Suvun miehet olivat opiskelleet yliopistossa jo 1700-luvun alusta ja vähitellen vaurastuneet. Kun nuori Aarne karkasi Kasimir Leinon johtamaan Maaseututeatteriin, se oli jo itsessään skandaali. Liittyminen sosialidemokraattiseen puolueeseen vuonna 1903 ja sitä seurannut erottaminen Suomen Kansallisteatterista oli tietysti isän mielestä suuri häpeä. Asetelmassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin 1970-luvun Suomessa. Porvariperheiden lapset liittyivät joko kommunistisen puolueen stalinistiseen siipeen tai sen hallitsemiin opiskelijajärjestöihin tai taistolaiseen Kulttuurityöntekijöiden liittoon, jonka alaosastoja perustettiin eri puolille maata. Pieni osa liittyi demareihin ja vielä pienempi SKDL:n sosialisteihin tai kommunistisen puolueen enemmistöläisiin järjestöihin. Useimmissa porvariperheissä koettiin 70-luvulla skandaalina ja häpeänä lasten poliittinen valinta aivan kuten vuosisadan alussa Riddelinienkin perheessä.

1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa klassinen musiikki näytteli tärkeää poliittista roolia itsenäistymään pyrkivässä Suomessa. Helmikuussa 1899 Venäjän tsaari Nikolai II oli allekirjoittanut manifestin, joka rajoitti merkittävästi Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Tämä nostatti vastarintaa kulttuuripiireissä, ja protestihenki näkyi niin kuvataiteissa kuin musiikissa. Huomattava vastalauseen ilmaisu oli Sanomalehdistön päivien juhlanäytös Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa 4.11.1899. Se koostui useista kuvaelmista, joista vastasi Kaarlo Bergbom. Tekstejä tekivät Eino Leino ja Jalmari Finne. Varsinkin isovihakuvaelma oli poliittisesti provokatiivinen. Siinä Suomi-äiti istui hangella viluissaan värjöttävine lapsineen. Sota, Halla, Nälkä ja Kuolema uhkasivat heitä. Sibelius sävelsi siihen synkeintä ja askeettisinta musiikkia, mitä kuvitella saattoi. Seitsemännen kuvaelman Suomi herää -musiikki oli Finlandian ensimmäinen versio. Eino Leino oli kirjoittanut siihen pateettisuutta huokuvan tekstin, ja Sibeliuksen musiikki vyöryi koskettavana ja herättävänä saliin. Musiikkia kutsutaan kokonaisuudessaan Sanomalehdistön päivien musiikiksi. Helsingin filharmonisen seuran orkesteria johti itse Jean Sibelius.

Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin poliittinen laululiike kokosi aivan toisesta syystä nuoria. Viime vuosisadan alussa radikaalien kulttuuripiirien protesti kohdistui Tsaarin Venäjää vastaan, kun taas 70-luvulla laulettiin ”Oi vapaa Venäjä…” Silloin radikalismi oli jakautunut eri puolueita edustaviin liikkeisiin, ja poliittinen laululiike oli suurimmalta osaltaan taistolaisten hallinnassa. Lapualaisoopperan yhteiset sodan vastaiset ja pasifistiset ajatukset olivat takanapäin. Vuosisadan alussa sortokausi piti yhdessä radikaaleja kulttuuripiirejä, mutta jo vuonna 1903, vuosi ennen Bobrikoffin murhaa Suomen työväenpuolue muuttui Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi ja omaksui marxilaisen ohjelman. Sivistyneistö jakautui vähitellen sosialistiseen ja porvarilliseen leiriin. Historia ei suoranaisesti toista itseään, mutta siitä voi löytää useita yhtymäkohtia.

Kekkosen hallituskauden loppupuolella Neuvostoliiton vaikutus kasvoi merkittäväksi Suomen sisäpolitiikassa. Axel Springerin lehdistö käytti ahkerasti termiä ”finlandisierung” eli suomettuminen, joka silloisessa Suomessa herätti paljon vastalauseita mutta on nykyään melko yleisesti käytössä. Tsaari Nikolai II aikana alkoivat sortovuodet, jolloin venäläiset pyrkivät kaventamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Porvaristo jakautui viime vuosisadan vaihteessa mielipiteiltään nuor- ja vanhasuomalaisiin. Vanhasuomalaiset eli suomettarelaiset katsoivat, että kaikesta huolimatta oli pyrittävä yhteistyöhön venäläisten kanssa. Tukiessaan avoimesti Neuvostoliiton puuttumista Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan taistolaisnuoriso meni vielä pidemmälle kuin suomettarelaiset. Sen sijaan 1900-luvun alussa niin sosialistit kuin radikaalit porvarit vastustivat Venäjän sensuuria.

Aarnen isä, ylimetsänhoitaja Kaarlo Alarik Riddelin, oli mielipiteiltään suomettarelainen. Hän katsoi, että Venäjää ei pidä Suomen oman edun takia avoimesti vastustaa. Kaarlo Alarik oli ollut ensimmäisten joukossa, jotka olivat saaneet Bobrikovin hallinnolta stipendin. Hän piti kuitenkin itseään hyvin isänmaallisena ja halusi suuren nimenmuuton aikana suomentaa nimensä. Tätä äitini käytti hyväkseen ja rakensi kohtauksen, jossa isä ja poika riitelevät.

K. ALARIK

Meidän on suomalaistuttava perin juurin. Olen ajatellut, että muutamme nimemme Ritarsaloksi.

ORJATSALO

Ritarsaloksi?

K. ALARIK

Niin. Eikö kuullosta hyvältä?

ORJATSALO

Sinä olet naurettava.

K. ALARIK

Riddelinistä Ritarsaloksi – se on täysin loogista.

ORJATSALO

Ritarsalo – ei ikinä. Teidän suomalaistumisenne ei ole sen kummempaa kuin teidän ruotsalaistumisenne aikanaan, teidän jotka ette välitä mitä Suomen kansalle tapahtuu.

K. ALARIK

Suus kiinni poika!

ORJATSALO

Sinä sen oletkin avannut ammolleen, kun olet anonut stipendiä Bobrikovilta – ja saanut.

 

(…)

ORJATSALO

Se on totta siis. Suomennetaan vaan. Kun olen kerta orjan poika, niin olkoon minun nimeni sitten Orjatsalo.

Vaikka Aarnesta olikin tullut sosialisti, sivistyneistöpiireissä jako ei vielä rikkonut ystävyyssuhteita eikä häntä ollut julistettu teattereissakaan pannaan. Hänet tosin erotettiin Suomen Kansallisteatterista, mutta siinäkin käytettiin keppisyynä kollegan turkin panttaamista ilman lupaa, vaikka tämä kollega oli itse ollut valmis painamaan asian villaisella. En myöskään uskonut, että Aarnen sosialismi olisi vielä ollut kovin syvän harkinnan tulos hänen liittyessään sosialidemokraattiseen puolueeseen Forssan puoluekokouksessa. Tunnistin siinä enemmän oman sukupolveni ihmisten kapinallisuutta. Suurelta osin taistolaisnuorison Neuvostoliiton-ihannointi ei ollut määrätietoisesti ajateltua poliittista toimintaa, vaan ennemminkin kapinointia porvarillisten vanhempien edustamia arvoja vastaan. Olin lyhennellyt Forssan puoluekokouksen puheenvuoroja jo mielestäni minimiin, kun – en muista enää kumpi – joko Hannu Lauri tai Juha Muje ehdotti, että poistetaan kaikki repliikit ja käytetään vain musiikkia. Ja niin syntyi yksi esityksen parhaista kohtauksista, jossa puheenvuorot esitettiin miimisesti ja Matti Puurtinen säesti käyttäen materiaalinaan ”Kansainvälisen” melodia-aiheita. Minä kehitin kohtauksen lopun niin, että muiden poistuessa Orjatsalo jäi kaverinsa kanssa tanssimaan juovuspäissään ”Kansainvälisen” tahdissa kunnes molemmat sammuivat lattialle. 70-luvulla oli tapana laulaa sitä uutena vuotena ja vappuna mutta myös muissa ”tärkeissä” tilaisuuksissa. Kun suuri osa Jyväskylän kaupunginteatterin taiteellista henkilökuntaa vuonna 1977 päätti lähteä teatterista, vietimme läksiäisjuhlaa ravintola Kissan viiksissä. Lauloimme yhdessä ”Kansainvälisen”, ja kun olimme ehtineet säkeeseen ”Nälkä meill’ on aina vieraanamme…”, niin Heimo Happonen vitsaili iloisesti virnistäen, että katsokaapa, mitä teillä on lautasellanne. Useimmat meistä söivät chateaubriandia tai tournedot’a. Kulinaariset nautinnot eivät olleet vieraita sen paremmin taistolaisille kuin revareillekaan. Ehkäpä tämä tilanne vaikutti siihen, miten ratkaisin Forssan puoluekokouksen lopun.

Kun nuori ihminen tekee tärkeän poliittisen valinnan, hän ei välttämättä vielä ymmärrä sen koko laajuutta. Aarnen elämän suureksi käännekohdaksi muodostui kansalaissota. Marraskuun 14. päivänä 1917 alkanut yleislakko päättyi jo muutamassa päivässä. Aseisiin tartuttiin vasta vähän yli kahden kuukauden päästä. Punaisten epäröinti saattoi maksaa heille sodan lopputuloksen. Yleislakon ja kansalaissodan välillä eduskunta ehti 6. joulukuuta hyväksyä itsenäisyysjulistuksen, mutta kansa oli jo tosiasiallisesti jakautunut kahteen leiriin. Suomen kansanvaltuuskunnan johto koostui pääasiassa joko akateemisen tai muunlaisen koulutuksen saaneista sivistyneistä miehistä. Varsinaisia sotilashenkilöitä ei johdossa ollut. Näille miehille ei varmastikaan ollut helppo päättää kapinan aloittamisesta. Vallankumous teoreettisena toimenpiteenä on aivan eri asia kuin vastuunkantaminen tuhansien ihmisten elämästä ja kuolemasta. Enää ei tanssittu vallankumousintoa täynnä ”Kansainvälisen” tahdissa, vaan kysymys oli valinnasta, joka saattoi johtaa omaan, ystävien ja läheisten kuolemaan. Aarnen valinta oli liittyminen punaisten puolelle, mutta lääkintäupseerina.

Taistolaisnuoriso vannoi 70-luvulla vallankumouksen nimeen ja jossain määrin sitä toistelivat myös revarit. Yksi perustavista ristiriidoista kommunistisen puolueen jakautumisessa kahtia 1968, oli suhtautuminen ns. väkivaltapykälään, jonka sisältö oli jo aikanaan jakanut työväenliikettä:

”Siirtyminen kapitalismista sosia­lismiin voidaan toteuttaa vain työväenluokan ja sen järjestöjen johdolla, minkävuoksi siir­tymäkauden valtio on kapitalistiluokan vähemmistödiktotuurin tilalle voimaansaatettua työväenvaltaa, proletariaatin diktatuuria.” (SKP:n puolueohjelma 1957)

SKP oli katsonut, että myös sotien jälkeisen demokraattisen Suomen pohjimmainen valtarakenne on ”kapitalistiluokan vähemmistödiktatuuria”. Puolueen enemmistö oli kuitenkin 14. puoluekokouksessa laaditussa ohjelmassaan poistanut ”proletariaatin diktatuurin”, koska se halusi painottaa, että SKP pyrkii demokraattisin keinoin valtaan. Uudessa puolueohelmassa todettiin, että ”sosialistinen vallankumous toteutetaan maassamme rauhanomaista ja kansanvaltaista tietä”. Tätä puolueen vähemmistö ei koskaan hyväksynyt. Nuorisoa vallankumouksellinen vaihtoehto kiinnosti tietenkin enemmän. Taistolaisten vallankumous kuivui 1980-luvulle tultaessa pikku hiljaa kokoon ja vappumielenosoituksetkin vetivät yhä vähemmän väkeä, kun taas Orjatsalo joutui 1918 keskelle kansalaissotaa.

Vallankumouksellinen toiminta vaatii laajamittaista kansan tukea. Kommunistisen puolueen väkivaltapykälä perustuu siihen, että uhattuna hallitseva luokka turvautuu aina väkivaltakoneistoonsa eli armeijaan ja poliisiin, ja siksi riistetyn luokan on noustava aseelliseen taisteluun sitä vastaan. Suuret vallankumoukset eivät ole syntyneet demokratian oloissa. Ranskan suuri porvarillinen vallankumous nousi mädäntynyttä kuningasvaltaa vastaan. Venäjällä ”Lokakuun suuri vallankumous” nousi paikalleen pysähtynyttä tsaarinvaltaa ja vähän myöhemmin Kerenskin korruptoitunutta menshevikkihallintoa vastaan. Suomi ei ollut demokratia, vaan suuriruhtinaskunta, jolla tosin oli autonomisia oikeuksia. Sosialidemokraattinen puolue ehdotti Suomen valtiopäivillä maaliskuussa 1917 itsenäisyyden julistamista, mutta porvaripuolueet olivat sitä vastaan. Väliaikaisen hallituksen kukistuttua Suomen poliittiset piirit jakautuivat kahtia sen suhteen, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarilliselle linjalle oli ongelmallista, että ainoa taho, joka kykeni edes jollain tasolla neuvotteluihin, oli Venäjän bolševikkipuolue. Porvarilliset puolueet halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, mutta länsivallat eivät halunneet tunnustaa Suomea ennen Venäjää. Sosialidemokraattinen puolue halusi tunnustuksen bolševikeilta.

Marraskuun 7 päivänä (lokakuun 7:nä juliaanisen kalenterin mukaan, jota Venäjä käytti) bolshevikit ottivat vallan Venäjällä, ja väliaikainen hallitus ja Kerenski olivat kukistuneet. Suomessa oli suojeluskuntia ja punakaarteja, ja jonkun verran venäläisiä sotilaita. Jääkärit olivat Libaussa Saksassa odottamassa merkkiä taistelun aloittamiselle. Tosin osa jääkäreistä ei palannut Suomeen, kun heille selvisi, että he joutuvat taistelemaan omia kansalaisiaan vastaan. Porvarilliset puolueet pelkäsivät bolshevikkivallankumouksen leviämistä Suomeen. Sosialistit taas odottivat Venäjän vallankumouksen leviämistä maailmanvallankumoukseksi. Mutta jos porvarien linja ei ollut yhtenäinen, säröjä oli myös sosialidemokraattien riveissä, ja ne levisivät railoksi puolessa vuodessa. Kommunistit uskoivat periaatteessa maailmanvallankumoukseen, mutta Lenin ymmärsi että bolshevikit tarvitsivat levähdysaikaa, ja siksi he pyrkivät rauhaan Saksan kanssa. Saksassakin oli kaksi erimielistä linjaa: ulkoministeriön ja pääesikunnan. Edellinen pyrki rauhaan bolshevikkien kanssa, jotta sotatoimet voitaisiin keskittää länsirintamalle, jälkimmäinen taas luotti Venäjän valkoisten kenraalien voittoon. Molempien tahojen suhtautuminen bolshevikkeihin oli silti sama, mutta strategia erilainen.

Monien venäläisten ja suomalaisten vallankumouksellisten mielestä rauha Saksan kanssa merkitsi niin saksalaisten kuin muidenkin sosialistien pettämistä. Lenin itse sanoi, että Suomi ja Ukraina uhrataan. Kuinka paljon yleensäkään varmaksi osoitettua tietoa oli saatavilla? Leninin politiikka oli käytännöllistä, ja hän joutui uhraamaan monia yhteisesti sovittuja periaatteita. Juuri käytännön politiikan ja aatteellisten periaatteiden välinen ristiriita osoittautui myöhemmin sosialistisen vallankumouksen kompastuskiveksi, koska se mahdollisti jesuiittojen moraalin ”tarkoitus pyhittää keinot”. Toisaalta politiikka on aina mahdollisuuksien taitoa, ja siihen kuuluu aina kompromisseja. Aatteet ja periaatteet ovat ajatusrakennelmia, joiden tarkoitus on opastaa meitä elämässä, ja koska elämä on alituisessa muutoksen tilassa, on aatteita ja periaatteita tarkistettava jatkuvasti. Kuitenkaan kukaan meistä ei näe koko muuttuvaa kokonaisuutta, eikä varsinkaan tekojen vaikutuksia kuin vain vähän eteenpäin. Siksi virhemarginaali ratkaisuissa on valtava. Jokaisella teolla on sivuvaikutuksensa, aivan kuten lääkkeilläkin. Lääkkeiden sivuvaikutuksia voidaan tutkia laboratorio-olosuhteissa, mutta poliittiset kuin myös ihmisen henkilökohtaiset ratkaisut tehdään kaikkine sivuvaikutuksineen alati muuttuvissa olosuhteissa eikä niitä voida toistaa niin kuin laboratoriokokeita. Siksi humanisti yleensä epäröi ennen kuin tekee ratkaisun. Hamletin ongelma.

Orjatsalo luultavasti epäröi, mutta toisaalta tekemättä jättäminenkin on ratkaisu. Eino Leino epäröi ja pakeni viinaan. Orjatsalo teki äärimmäisen sekavissa olosuhteissa henkilökohtaisen ratkaisunsa. Tuohon aikaan todennäköisesti kaikki sosialistit uskoivat maailmanvallankumoukseen, mutta ristiriidat työväenliikkeen sisällä myös kasvoivat. Leninin johtamien bolshevikkien pyrkimys rauhaan saksalaisten kanssa huolestutti Suomen punaisia. Myös Kansanvaltuuskunnan sisällä oli erimielisyyksiä, jotka myöhemmin puhkesivat avoimeksi riidaksi. Orjatsalon osuudesta kansalaissotaan on valtavasti legendoja. Valitettavasti hänen omista muistelmistaan hukkui suurin osa Uuden kuvalehden lakattua ilmestymästä, elleivät ne sitten ole Ilmari Turjan arkistossa. Isäni oli lainannut muistelmat Turjalle, mutta kun hän kysyi niitä takaisiin, ei niitä enää löytynyt. Siihen aikaan kopiot olivat harvassa. Joka tapauksessa Orjatsalon osuudesta kansalaissotaan tiedetään varmasti, että hän toimi lääkintäupseerina. Hänen liikkeistään sen sijaan on erilaista tietoa. Joissakin historiankirjoissa kerrotaan hänen esiintyneen puhujana 5. huhtikuuta 1918 Ensi-Avun juhlassa Vipurissa , toisaalta hänen kerrotaan murtautuneen ulos Tampereen piirityksestä punaisen joukon mukana, jota on kutsuttu myös ”Orjatsalon joukoksi”.. Valkoiset olivat tulittaneet punaisia Hämeenkyrön kirkon tornista. Vanha Märrin emäntä ( os. Braxén) kertoi 1960-luvun alussa äidilleni paikanneensa Orjatsalon käden, kun tämä oli pysähtynyt pakomatkallaan Märrin taloon. Hänellä oli ollut albumissaan Orjatsalon äidin kuva. Emäntä sanoi Orjatsalon olevan miehensä serkku, mutta hän ei ollut uskaltanut miehelleen puhua teostaan vielä silloinkaan. Tarkistin asian sukutaulusta ja emännän puoliso oli tosiaan hämeenkyröläisiä Braxeneja, ei tosin serkku, vaan pikkuserkku. Kerroin tämän myös joitakin vuosia sitten professori Heikki Ylikankaalle, koska hän oli saanut asiasta toisenlaista tietoa. Märrin emäntä kuitenkin erehtyi ainakin ajankohdan suhteen. Orjatsalo ei voinut olla ”Orjatsalon joukon” mukana Hämeenkyrössä, sillä hän todella esiintyi Viipurissa juuri silloin ja jatkoi sieltä matkaansa Venäjälle, mikä käy ilmi paikallisista lehdistä..

Turun kaupunginteatterin esityksessä kansalaissotaosuudella ja siihen johtaneilla tapahtumilla oli suhteellisen suuri merkitys, mutta Muurmannin legioona jäi vain yhden kuvan varaan. Historiallisesti se olisi ollut Orjatsalon kannalta mielenkiintoisin vaihe. Muurmannin legioonasta on Jukka Nevakivi kirjoittanut ansiokkaan teoksen, jossa kerrotaan myös jonkin verran Orjatsalosta. Tämä legioona on erikoinen vaihe, ei vain Suomen vaan koko Euroopan historiassa. Englantilainen laivasto-osasto oli oleskellut Arkangelissa vuodesta 1915 alkaen lähinnä venäläisten apuna. Komentajana oli kontra-amiraali Thomas W. Kemp. Vuoden 1917 marraskuussa osasto siirrettiin turvallisuussyistä Muurmanskiin. Sen piti turvata sotavankeina Venäjälle joutuneiden tshekkien, serbien, kroaattien jne sekä venäläisten poliittisten pakolaisten pääsy länteen. Brest-Litovskin rauhansopimus allekirjoitettiin 3.3.1918. Se oli keskusvaltojen, Saksan, Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin sekä ympärysvaltain puolella olleen Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus. Englantilaiset kokivat sen uhkana ja lähettivät Kempin osaston vahvistukseksi risteilijä Cochranen sekä pyysivät laivoja Ranskalta ja Yhdysvalloilta.

Orjatsalo piti puheen 29. maaliskuuta Kansallisteatterissa. Tokoi istui katsomossa. Puhe oli voimakkaasti Saksan vastainen ja pohjusti Tokoin suunnitelmia asettua liittoutuneiden puolelle. Historioitsijat olettavat, että puhe oli Tokoin kirjoittama, ja että Orjatsalo vain luki sen. Poliitikko kirjoittaa ja näyttelijä esittää. Tämä sopii hyvin yleiseen kuvaan näyttelijöistä, mutta niin kuin ”yleiset kuvat” yleensäkin, niin tämäkin voi olla vääristynyt. Orjatsalo oli hyvin sivistynyt ja hänen suhteensa yhteiskunnallisiin ja filosofisiin kysymyksiin juonsi jo lapsuudesta. Kouluaikanaan hän asui enonsa Hjalmarin luona. Hjalmar Braxén oli vapaakirkon perustaja, ja hän oli jo nuoruudessaan kulkenut Aurora Karamzinin kanssa Antipoffin pahamaineisissa köyhien kasarmeissa. Luulen Orjatsalon kiinnostuksen sosialismiin heränneen hänen käymissään keskusteluissa enonsa kanssa. Myös Arvid Järnefeltillä oli ollut häneen merkittävä vaikutus. Järnefelt oli kirjailijana yhteiskunnallisesti valveutunut, mutta ei liittynyt työväenliikkeeseen. Hänen näkemyksensä olivat pikemminkin syvästi kristillisiä ja lähellä kreivi Tolstoin ajattelua. Äitini käytti näytelmässään katkelmaa Järnefeltin kuuluisista kirkkopuheista. Meille se ei Turussa mahtunut mukaan, mutta puhe kuvastaa hyvin paitsi Järnefeltin omaa ajattelua myös Orjatsalon sosialismin lähtökohtia.

”Tahtoisin rauhoittaa tämän myrskyn, joka on noussut teidän ja minunkin mielessäni. Uskoni voimalla tahtoisin saada aallot asettumaan, laineet laskeutumaan…Te voitte kysyä minulta: Kuka olet sinä Arvid Järnefelt, joka olet omin luvin noussut puhumaan meille tuolta kielletyltä paikalta? .. Kuka minä olen?… Minä kuulun yläluokkaan. Tunnen sen perin pohjin. Osaan asettua sen ajatusten ja tunteiden kannalle, ymmärrän sen ihanteita ja siveellisiä pyrkimyksiä. Voin siis myöskin asettua sen omaksitunnoksi ja sanoa näin:

Me tunnustamme, että kulttuurimme on ajanut karille. .. Me olemme käyttäneet järkeämme verrattoman paljon enemmän tuhojen aikaansaamiseksi kuin rakkauden palvelukseen emmekä ole pystyneet synnyttämään muuta kuin hävityksen kauhistusta. Kun nyt luovumme… tahtoisimme pyytää, että muistaisitte, että te itsekin olette meidät luoneet, koonneet meille teidän rikkauttanne, vuosituhansien kuluessa kantaneet asetta suojataksenne meidän etuoikeuksiamme, meidän asemaamme, kapitaalejamme ja yksityistä maanomistusoikeuttamme. …”

Vaikka Orjatsalon ja Järnefeltin tiet erosivatkin, heitä yhdisti syvä humanismi. Orjatsalo tutustui jo vuosisadan alussa Kautskyn ajatteluun. En tiedä oliko hän lukenut Marxin Pääomaa, mutta luulen hänen lukeneen ainakin joitakin teoksia sekä Marxilta että Engelsiltä ja todennäköisesti myös Leniniltä. On muistettava, että tässä vaiheessa ei tiedetty vielä mitään niistä rikoksista, mitä myöhemmin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa tehtiin. Sen sijaan kapitalismin rikokset näkyivät kaikkialla. Sosialismi tarjosi syvän humanistisen vaihtoehdon verrattuna kapitalismiin ja vanhan feodalismin jäänteisiin. Lapsityövoiman käyttö oli siihen aikaan yleistä teollisuusmaissa, työolosuhteet usein epäinhimillisiä ja työpäivät pitkiä. Maailmansota oli käynnissä, Venäjällä oli tapahtunut vallankumous. Jääkärit palasivat Suomeen, mutta enää ei ollut kysymys itsenäisyystaistelusta, vaan yhteenotto valkoisten ja punaisten välillä alkoi näyttää väistämättömältä. En usko Orjatsalon ajautuneen kansalaissotaan, vaan se oli häneltä tietoinen valinta. Muistan 70-luvun alussa ystäväni Reima Kekäläisen kertoneet jostain italialaisesta elokuvasta tai näytelmästä, jossa brechtiläinen ohjaaja tutkii näyttelijöiden kanssa työläisen ”gestusta” samaan aikaan, kun teatterin ulkopuolella riehuu lakko, ja työläiset ovat kadulla osoittamassa mieltään. Myöhemmin sain selville, että kysymyksessä oli Günter Grassin esikoisnäytelmä Die Plebejer proben den Aufstand . Itä-Berliinissä oli meneillään kansanousu, ja Brecht ohjasi sovitustaan Shakespearen Coriolanuksesta Berliner Ensemblessa. Myös alkuperäisnäytelmässä kansa nousee kapinoimaan. Berliner Ensemblessä tutkittiin Brechtin näytelmissä roolihenkilön gestusta, joka tarkoitti kyseisen henkilön yhteiskunnallisen olemuksen ymmärtämistä ja ilmaisemista. Reimaa ja minua viehätti italialaisten tuore suhtautuminen yhteiskunnalliseen teatteriin ja heidän pilkkansa Ensemblea kohtaan. Meidän mielestämme taiteilijan oli uskallettava tehdä poliittinen valinta, valita puolensa silloin kun tilanne oli vallankumouksellinen. Taiteilija ei saanut piiloutua taiteen taakse teatteriin.

Kansalaissodan puhjetessa Tampereen Työväen Teatterin johtaja Orjatsalo ilmoitti työväestön vallankumouksen alkaneen ja että teatteri on suljettu. Teatterinjohtaja ei tutkinut vallankumouksellisen työläisen gestusta vaan liittyi kapinallisiin, koska hän piti heidän asiaansa oikeutettuna. Hän olisi voinut jättäytyä sodan ulkopuolelle, kuten useimmat näyttelijät, mutta silloin hän olisi rikkonut omaa maailmankatsomustaan ja omaatuntoaan vastaan. Orjatsalo oli kapinoinut nuoresta asti, hän oli jättänyt koulunsa kesken ja karannut teatteriin, noussut omaa isäänsä ja säätyään vastaan. En usko, että hän kansalaissodassakaan olisi ollut pelkkä näyttelijä, jonka nimen taakse tunnetut poliitikot olisivat piiloutuneet sen paremmin kuin Reima Kekäläinen ja minä, kun Arvo Poika Tuominen väitti meitä Suurlakko Suomessa ohjelman todellisten tekijöiden peitenimiksi. Orjatsalo olisi tietysti voinut lukea Tokoin kirjoittaman puheen, mutta itse pidän todennäköisempänä, että hän oli kirjoittanut sen. Joka tapauksessa hän oli puheessa esittämiensä asioiden takana.

Saksalaisten noustua maihin oli punaisten asema ilman ulkoista apua käynyt kestämättömäksi. Bolshevikeilla ei ollut resursseja auttaa punaisia tovereitaan, kuten Leninkin oli jo aikaisemmin todennut. Punaisten tarkoituksena oli mobilisoida Karjalassa olevat suomalaiset taistelemaan valkoisia ja Suomessa olevia saksalaisia joukkoja vastaan. Tähän tarvittiin englantilaisten apua. Avun tuleminen kuitenkin viivästyi pahasti, koska suomalaiset olivat hajalla, ja bolshevikkien suhtautuminen heidän alueensa kautta tapahtuviin hyökkäyksiin saksalaisia vastaan vaihteli. Saksalaiset halusivat katkaista Muurmannin radan kautta tapahtuvat huoltoyhteydet, ja koska he eivät voineet hyökätä suoraan, he tarvitsivat suomalaisia valkoisia avuksensa. Englantilaiset vuorostaan tarvitsivat lisää joukkoja estämään saksalaisten ja heidän liittolaistensa eli valkoisten suomalaisten yrityksen vallata Muurmannin rata. Trotski oli lähettänyt 1.3. 1918 omin lupinensa kirjeen Muurmannin neuvostolle, jossa tämä oikeutettiin yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa. Bolshevikkien kannalta englantilaisten läsnäolo turvasi sen, että saksalaiset eivät saaneet myös heille tärkeää Muurmannin rataa hallintaansa. Ilmeisesti tämän takia osa bolshevikeista suhtautui aluksi myönteisesti Muurmannin suomalaisen legioonan perustamiseen. Orjatsalo piti vielä huhtikuun alkupuolella saksalaisvastaisen puheen. Tapahtuiko se Viipurin asemalla kuten Janne Piippo kertoi nauhalla, vai oliko kysymyksessä Ensi-avun juhla? Saksalaiset olivat edellisenä päivänä aloittaneet vihollisuudet punaisia vastaan. Orjatsalo väitti tässä puheessaan ulkovaltojen tunnustavan Suomen Kansanvallan lailliseksi hallitukseksi. Tokoi oli luultavasti päivää ennen neuvotellut Yhdysvaltain lähettilään Joseph Francisin kanssa. Tiesikö Orjatsalo pitäessään puheen, mitä tuossa neuvottelussa oli sovittu, vai tiesikö hän vain, mihin Tokoi tulisi pyrkimään neuvottelussa? Joka tapauksessa Tokoi ja Orjatsalo uskoivat, että vain liittoutuneiden apu voi pelastaa Suomen punaiset joukkoteurastuksilta.

Tilanne oli kaikkien osapuolien kannalta hyvin sekava. Englantilaiset kutsuvat historiankirjoituksessaan sotavoimiaan ”Pohjois-Venäjän siirtoarmeijaksi” (North Russian Expeditionary Force) ja ainakin minun oli vaikea löytää Lontoossa siitä tietoja. Ilmeisesti sitä pidetään erittäin epäonnistuneena operaationa, minkä vuoksi se saa mieluummin jäädä unohduksiin. Siitä on kuitenkin kehitetty tietokonepeli, jossa halukkaat voivat pelastaa Englannin maineen.

Kun Orjatsalo Kuusisen neuvosta liittyi Muurmannin legioonaan, hänen sisarensa mies K.E. Primus-Nyman oli jo siinä vaiheessa järjestelemässä suomalaisten asioita. Orjatsalo ei liittynyt ensin suomalaiseen legioonaosastoon, vaan kielitaitoisena hän pääsi suoraan päällystön alaisuuteen. Mutta melkein heti elokuun 2. päivänä ranskalaiset ja englantilaiset joukot valtasivat Arkangelin Tokoin mukaan ”laukaustakaan ampumatta”. Orjatsalo osallistui englantilaisena upseerina tähän operaatioon ja oli siten taistelemassa bolshevikkeja vastaan. Hänet komennettiin sen jälkeen värväämään ja kouluttamaan lähellä sijaitsevassa Solombolossa olevia suomalaisia joukkoja. Muurmannin suunnalla interventiojoukkojen ja bolshevikkien aikomukset olivat ristiriidassa keskenään. Englantilaiset pyrkivät pikemminkin yhteistyöhön valkoisten kanssa sekä etenemään bolshevikkien hallussa olevalle alueelle kuin tukemaan punaista hallintoa.

Koska osa punaisista suhtautui niin Suomessa kuin Neuvosto-Venäjällä pian näiden tapahtumien jälkeen Tokoihin ja Muurmannin legionaan liittyneisiin suomalaisiin pettureina, vastasivat Tokoi ja kumppanit siihen painattamalla julistuksen ”Suomalaisille kaikkialla”, joka oli päivätty 6 elokuuta:

”…Me emme tahdo, että tippaakaan suomalaisten työläisten verta enään vuodatetaan Venäjän kansalaistaisteluissa, vaan että suomalaiset kumoukselliset voimat käytetään Suomessa apua odottavien tovereittemme pelastamiseksi. Siinä tehtävässä suomalainen työläinen varmimmin täyttää myöskin kansainvälisen työväenliikkeen hänelle osottaman tehtävän.

Suomalaiset kaikkialla! Järjestykää karkoittamaan maastamme saksalaiset ja muut kansamme sortajat!..”

Allekirjoittajina olivat Oskari Tokoi, Emil Elo, Kalle Hämäläinen, Aarne Orjatsalo ja Vilho Halme.

Vajaa kaksi viikkoa Suomalaisten työläisten komitean perustamisesta suomalaisten sosialidemokraattien neuvottelukunta piti Moskovassa kokouksen, jossa puolueen ohjelma muutettiin, ja siinä omaksuttiin jo Leninin lanseeraama proletariaatin diktatuuri (”työväen diktatuuri”). Muutama päivä myöhemmin siellä perustettiin Suomalainen kommunistinen puolue, joka sanoutui kokonaan irti sosialidemokratiasta. Suomen sosialidemokraattinen puolue oli jo vanhaa työväenliikettä jakaneessa kiistassa asettunut Karl Kautskyn edustamalle kannalle, joka ei ollut kieltänyt aseellisen vallankumouksen oikeutusta ja mahdollisuutta. Myöskään Tokoi ja Orjatsalo eivät pitäneet bolshevikkeja vihollisinaan vaan uskoivat toimivansa niin suomalaisen kuin kansainvälisen työväenliikkeen hyväksi. Vaikka työväenliikkeen jakautuminen sosialidemokraattiseen ja kommunistiseen oli ollut jo näköpiirissä, oli usko maailmanvallankumoukseen ja kansainvälisyysaatteeseen vielä korkealla. Joka tapauksessa syntynyt ristiriita Moskovassa toimivien toverien ja Tokoin edustaman sosiaalidemokratian välillä oli todennäköisin syy siihen, miksi Orjatsalo joutui teloitettavien listalle, vaikka saattoi siihen olla muitakin syitä. Entiset toverit epäilivät toisiaan, ja ilmiantoja tapahtui tiuhaan tahtiin. Kommunistit Otto Ville Kuusisen, Kullervo Mannerin ja Jukka Rahjan johdolla uskoivat auttavansa Suomea parhaiten tukemalla Neuvostovaltaa, kun taas Tokoi, Emil Elo, Orjatsalo ja monet Karjalassa asustavat suomalaiset punaiset näkivät tärkeimpänä tehtävänään pelastaa Suomi saksalaisten ja valkoisten vallalta, ja ennen kaikkea auttaa hätään joutuneita tovereita ja omaisiaan kotimaassa. Tokoi oli kuitenkin suuresti yliarvioinut englantilaisten sodanjohdon halukkuuden auttaa suomalaisia punaisia, jotka olivat tosiasiassa jääneet mottiin kahden tai useamman voiman väliin.

Päätöksenteko ei ollut helppoa kenellekään, ja monessa suhteessa kysymys oli uskosta eikä tiedosta. Politiikassa usein sekoitetaan totuus ja totuuden tulkinta ja unohdetaan, että tietomme ovat aina enemmän tai vähemmän puutteellisia. Kun ajattelen Orjatsaloa ja sitä epäluulon ilmapiiriä joka vallitsi punaisten keskuudessa Vienan Karjalassa, ja toisaalta Elvi Sinervon hienoa pienoisromaania Toveri älä petä ja hänen näytelmäänsä Maailma on vasta nuori, niin näin vanhempana niiden moraali arveluttaa, vaikka voinkin edelleen ymmärtää sen. Molemmissa teoksissa ihmiset ovat ”puolueen sotureita”, puolueen käskyvalta on ehdoton, ja sitä on kyselemättä toteltava. Toveri joka pettää on vihollista pahempi. Mutta entä ne ”puolueen soturit”, jotka teloittivat ja kiduttivat syyttömiä kommunisteja tai likvidoivat liittolaisia vastarintaliikkeessä? Entä kun toveri kääntyy toveria vastaan? Voin vain kuvitella, miltä Orjatsalosta tuntui, kun hän sai kuulla tai lukea kuolemantuomiostaan. Vihollisen taholta tulevan hyökkäyksen ihminen kestää paremmin kuin tovereiltaan tulevan – heiltä joihin on luottanut. Voin kuulla Elvin sanovan, että silloin oli sota ja me taistelimme fasismia vastaan ja että ihmisen oli valittava puolensa. Puolue vaatii sokeaa tottelemista, mutta pitääkö ihmisen kaikissa tilanteissa vain hyväksyä ja totella? Puolueuskollisuudessa on jotain hyvin pelottavaa.

Stalinin rikosten paljastuttua osa kommunisteista arvioi puolueuskollisuutta uudelleen. Miehensä kuoleman jälkeen Elvi Sinervo puolusti erästä toveria, jota oli syytetty väärin perustein SKP:n kontrollikomitean toimesta. Hän kirjoitti vanhemmilleni Moskovaan:

”Nk. puoluevalppaus on kammottavaa, kun se aina merkitsee ajojahtia jäsentä kohtaan. Nyt vasta minä täysin tajuan, miksi Aimo Rikka1 ei yrittänytkään puolustaa itseään – hän tiesi sen täysin toivottomaksi. Sillä kun skisma on tullut, täytyy jäsenen olla aina väärässä.”

ja vähän myöhemmin:

”Kävin lauantaina Hertan luona – voi sitä ihmisparkaa. Sidottu on ja taakan alla on. Mutta tuossa ei ole enää mitään uljuutta. Jos ”puolueen edun” vuoksi on valmis kieltämään kaiken inhimillisen oikeudentajun, niin se ei ole uljasta. .”

Ja vielä:

”Jos puolueen jäsen hakee oikeutta ja joutuu oikeutta hakiessaan syyttämään joitakin puolueen johtohenkilöitä, niin asiaa käsitellään aina kuin asianomainen olisikin syyllinen – ja jossakin vaiheessa se hänestä joka tapauksessa tehdään. Koska puoluevirkailijat edustavat PUOLUETTA ja ”jos yksilön etu ja puolueen etu ovat vastakkain, niin…” jne. Eikä vieläkään nähdä, että yksilön, puolueen jäsenen ”etu” on yhtä hyvin puolueen etu kuin jonkin sen elimen.”

Olivatko Orjatsalo, Tokoi, Elo jne pettureita, vai olivatko bolshevikit ja heidän kanssaan Kuusinen, Sirola, Manner jne pettäneet suomalaisen työväenluokan? Kaikki ajoivat siinä vaiheessa vielä periaatteessa samaa asiaa, mutta keinoista ja strategiasta he olivat eri mieltä. Saksan Spartakistikapina ei ollut vielä alkanut saati kukistunut, ja suurin osa uskoi vielä maailmanvallankumoukseen, mutta kymmenessä vuodessa käsitys keinoista saavuttaa sosialismi erotti heitä yhä jyrkemmin. Tokoin neuvottelut liittoutuneiden kanssa auttoivat Muurmannin legioonassa olleita suomalaisia. Sosiaalidemokratia nosti Suomessa muutamassa vuodessa työväenliikkeen uudelleen poliittiseksi voimaksi. Historiankirjoitus näkee nykyään bolshevikkivallankumouksen usein vain esinäytöksenä Stalinin terrorille, ja myös Leninin aikainen terrori on nostettu esille. Silloin kuitenkin unohdetaan, että länsivallat riippumatta siitä olivatko ne ympärys- vai akselivaltioita tukivat valkoisia kenraaleja ja pyrkivät kukistamaan bolshevikkihallinnon. Toisaalta oliko Stalinin terrori väistämätön seuraus bolshevikkivallankumouksesta? Minkälaiseksi olisi suomalaisen ja yleensäkin eurooppalaisen työväenluokan asema käynyt ilman neuvostovaltiota? Jossitteluja voisi jatkaa loputtomiin, mutta tärkein kysymys on: olisiko maailmasta tullut parempi ilman erilaisten näkemysten keskinäistä taistelua. Olisiko kapitalismin oloissa kehittynyt demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä ilman sosialistista työväenliikettä, ja toisaalta, miten olisi käynyt työväenliikkeen, myös kommunistisen, ilman sananvapauden puolesta taistelevia liberaaleja porvareita.

Intialaisilla on mielenkiintoinen uskonnollinen termi ”dharma”. Sana on sanskriitinkielinen ja sillä on useita jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Dharma on jumalallinen totuus, joka toteuttaa itseään ihmisissä. Se on olemassaolon laki, oikeudenmukaisuus, uskonto, velvollisuus, hyve, oikeus, hyvyys. Se voi olla kuitenkin hyvin erilainen ihmisestä riippuen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on löytää tämä jumalallinen totuus itsessään. Se voi tuntua myös ristiriitaiselta. Bhagavad Ghitassa Krishna käskee Arjunan taistella, vaikka tämä ei haluaisi vuodattaa sukulaistensa verta. Minä käsitän dharman niin, että on olemassa jumalallinen totuus, joka ilmaisee itseään meissä ja meidän kauttamme eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä vai paha. Jumalallista totuutta voisi kutsua vaikka Hegelin tavoin uudeksi järjestykseksi, jota ei vielä ole olemassa mutta joka ilmaisee itseään lukemattomien yksityisten ihmisten kautta. Siksi ihmisen on toteutettava omassa elämässään omaa kohtaloaan – dharmaa. Jos ihminen tekee vain niin kuin häneltä vaaditaan, hän kadottaa itsensä ja menettää merkityksensä uuden maailmanjärjestyksen yhtenä rakentajana.

Mitä Orjatsalo ajatteli, kun entiset toverit leimasivat hänet petturiksi, jotkut vaativat kuolemantuomiota. Hän oli omasta vakaumuksestaan vallankumouksen puolella. Hän oli vaarantanut henkensä sen takia monta kertaa. Hän oli uhrannut loistavan uransa teatteritaiteilijana yhteiskunnallisen omantuntonsa vuoksi. Hänet oli tuomittu Suomessa kuolemaan ja nyt myös Venäjällä. Orjatsalolla oli vain kaksi valinnanmahdollisuutta: joko totella jompaakumpaa osapuolta tai etsiä ratkaisua itsestään, sillä tieto, jota hänellä oli käytettävissä, oli hyvin rajallista.

Äitini mukaan Orjatsalo perusti ulkoilmateatterin Knäsössä tai ainakin he tekivät siellä yhden teatteriesityksen. Minä tein Hamletia samana vuonna, kun erosin kommunistisesta puolueesta 1975. Ehkä isoisänikin haki voimaa Hamletista. Äitini oli kirjoittanut kohtauksen, jossa Orjatsaloa petturiksi haukkuneet miehet esiintyivät Hamletin kuuluisina petollisina ystävinä Rosencranzina ja Gyldensterninä. Kohtaus ei ollut mukana esityksessämme, koska jätimme Muurmannin legioonan vain yhden kuvan varaan. Äitini kirjoittamana kohtaus loppuu punakaartilaisen Piippu-Pekan sarkastiseen mutta konkreettiseen huomautukseen Hamletia esittävälle Orjatsalolle. Repliikissä viitataan kahteen punakaartilaiseen, jotka esittivät Rosencranzia ja Gyldensterniä.

ORJATSALO: Miten te oikein pärjäätte täällä kavereitten kanssa, kun yksi vannoo Leniniin, toinen Trotskiin, kolmas Kautskyyn. On esserrää, polsua..

PIIPPU-PEKKA: Ka minä en heitä erottele, jaan muonaa kaikille ja vartioin kaikkien yhteistä muonaa.

ORJATSALO: Tampereella eli pyhä mies minun enoni Hjalmar Braxen, joka….

Pekka näitkö sen pimeyden noiden kahden katseessa, ei enää

toveruutta…vain Rosencranz ja Gyldenstern ?

PIIPPU-PEKKA: Nälkää se vaan on, älä sie luutnantti.

ORJATSALO: Minä aina ihmettelin kun eno pärjäsi niin monensorttisen kristikansan kanssa Ja eno vastasi: Kristus on meidän, Luther on meidän, Johannes Kastaja on meidän, lordi Radslock on meidän ja mitä heitä nyt oli, mutta samaa laumaa me rakkaudessa palvelemme. Siis Marx on meidän, Engels on meidän, Trotski on meidän, Rosa Luxemburg, Lenin, Kuusinen on… Tokoi, Elo, … mutta samaa työväenliikettä me kaikki palvelemme.

PIIPPU PEKKA: Ja Ison Britannian kuningasta, herra luutnantti.

 

Suuri osa Muurmannin suomalaisista legioonalaisista sai palata takaisin Suomeen, tosin pitkällisten neuvottelujen jälkeen, mutta Orjatsalon matka jatkui Englantiin. Hänet kotiutettiin muiden brittisotilaiden mukana englantilaisena upseerina Lontooseen, jossa hän elätti itseään ensin kamaripalvelijana, sitten katulaulajana kunnes pääsi esiintymään Winter Garden -teatteriin. Orjatsalo valitsi teatterin, ja ihme kyllä hänen onnistui saada töitä Lontoosta, mikä oli suomenkieliselle näyttelijälle silloin ennenkuulumatonta. Hän esiintyi Sally-nimisessä musiikkikomediassa. Tuottajana ja vastanäyttelijänä oli Leslie Hensson, tunnettu englantilainen koomikko. Sallya esitettiin yli 300 kertaa, ja myös Orjatsaloa, Englannissa Alarik Arneeta, kiitettiin arvosteluissa. Anna-Liisa Primus-Nyman, Aarnen sisar, puhuu lehtihaastattelussa, että Orjatsalo esiintyi eräässä Lontoon arvostetuimmassa teatterissa. Winter Garden -teatteri oli kyllä arvostettu, mutta nimenomaan musiikkikomedioistaan, eikä ehkä aivan sellaisenaan vastannut suomalaisen näyttelijälegendan toiveita. Tosin kevyet komediat kuuluivat silloinkin monien teattereiden ohjelmistoon, ja niitä arvostettiin. Olihan Antonio Moranon Oikea rakastaja yksi Orjatsalon menestysrooleista. Lontoon-aikana hän tapasi myös Charlie Chaplinin, mutta ei uskonut elokuvaan. Orjatsalo oli päässyt seurapiireihin. Hän kuului englantilaiseen hiihtoklubiin, mikä merkitsi, että hänellä oli siellä tärkeitä kontakteja. Tulevaisuus näytti hyvältä, mutta hänen avioliittonsa hammaslääkäri Hellin Virkkulan kanssa oli vaikeuksissa jo Muurmannissa. Englannissa tilanne vain paheni vaimon mustasukkaisuuden kasvaessa.

Miksi hän lähti Yhdysvaltoihin? Oliko syynä henkilökohtainen elämä? Minä kuulin äidiltäni, että hänet oli pyydetty New Yorkin suomalaisen teatterin johtajaksi, mutta luettuani Oskari Tokoin kirjeitä Orjatsalolle minulle selvisi, että Orjatsalo oli matkustanut ensin Kanadaan ja odotteli siellä viisumia ja työlupaa Yhdysvaltoihin. Suomalainen teatteri etsi niihin aikoihin johtajaa, koska edellinen oli jouduttu erottamaan juoppouden takia. Tokoi ilmoitti Orjatsalolle, että tällä olisi hyvät mahdollisuudet saada kyseinen virka ja sitä kautta jatkuva viisumi Yhdysvaltoihin. Tosin teatterin johtokunnassa pelättiin, että niin tunnettu johtaja ei viipyisi siellä vuottakaan. Orjatsalo kuitenkin kiinnitettiin virkaan, ja hän toimi teatterin johtajana kahteen otteeseen. Hän näytteli myös pienemmissä teattereissa englanniksi. Olen lukenut joitakin arvosteluja, ja ne ovat erittäin kiittäviä.

Vuonna 1929 Orjatsalo palasi kuitenkin takaisin Suomeen mukanaan valmiiksi harjoiteltuna suuria Shakespeare-rooleja. Hänen Hamletiaan New Yorkissa oli sentään rinnastettu John Barrymoren samaan aikaan esitetyn Hamlettiin, joten voidaan sanoa, että hän oli ehkä taiteellisesti parhaimmillaan palatessaan kotimaahansa. Taiteilija oli jättänyt politiikan Muurmannin legioonan jälkeen, mutta politiikka ei jättänyt häntä. Orjatsaloa vastassa oli Etsivän keskuspoliisin miehet ja häntä syytettiin maanpetoksesta. Luultavasti kuitenkin päätarkoituksena oli puhdistaa hänen maineensa, koska häntä syytettiin murhista. Orjatsalo vapautettiin kaikista syytteistä oikeuden päätöksellä, mutta vain työväenteatterit ottivat hänet vastaan. Orjatsalo oli jättänyt politiikan, mutta ei yhteiskunnallisia näkemyksiään. Hän oli edelleen sosialisti maailmankatsomukseltaan, ja se vaikutti osaltaan siihen, että hänen kiertueitaan sabotoitiin. Lopulta Orjatsalolle tarjottiin johtajan paikka Helsingin Työväenteatterissa, joka toimi Vallilan työväentalon näyttämöllä. Hän toimi sen johtajana vuosina 1930–31, mutta se oli siihen aikaan lähinnä amatööriteatteri, vaikka hän kiinnittikin sinne Tauno Brännäsin eli nuoren Tauno Palon. Mutta Kansallisteatteri sulki ovensa häneltä ja kielsi astumasta edes tupakkalämpiöön.

Turun kaupunginteatterissa Hannu ehdotti harjoitusvaiheessa, että mitä jos hän tekisi valkoisen klovnin maskin ja Juha Augustin. Olimme aikaisemmin molemmat nähneet Fellinin elokuvan Klovnit – onnellisten maailma ja klovnin käyttö teatterissa kiinnosti. Hannun mielestä Orjatsalo oli Suomeen palattuaan joutunut klovnin asemaan. Minä innostuin heti ajatuksesta, sillä se sitoi loistavalla tavalla koko Suomi-osuuden. Tulee aika toinenkin näytelmässä on ihastuttava poliitikoiden suhtautumista teatteriin kuvaava kohtaus. Äiti on saattanut käyttää jopa jotain autenttista tekstiä sen pohjana. Esityksessämme Orjatsalo oli mykkänä klovniksi maskeerattuna läsnä johtokunnan kohtauksessa. Muut huomasivat hänet vasta lopussa.

PUHEENJOHTAJA:

Politiikka kuuluu puhujille ja sanomalehdille

ynnä kaikenlaisille kursseille –

ja kuorolausuntaan

joka ei ole taidetta vaan propagandaa.

Kurjuutta.

Sitä työläinen näkee maksamatta ympärillään.

Kurjuutta ei paraskaan teatteri pysty esittämään

sellaisena kuin se esiintyy luonnossa.

Otetaan ohjelmistoon operetteja ja

railakkaita farsseja. <sis.lop.>

 

Jatkettuaan puhetta vielä jonkin aikaa Puheenjohtaja lopettaa esityksensä:

Minä tiedän että joku voi olla toista mieltä.

Ainahan toista mieltä olevia on. Ja hosujia. Ei

luokkataistelussa hosumisella mihinkään

päästä.

Eikä teatteri ole luokkataistelua vaan taidetta

jota ei tavallisella järjellä käsitä …

ORJATSALO:

Tiedättekö mitä te saatte aikaan taiteilijassa? Sen saman tunteen, minkä herrat ammoisista ajoista ovat juurruttaneet alaisiinsa: suuren nöyryytyksen tunteen. Minä en jaksa enää näytellä …

Samat ihmiset, jotka ennen ylistivät häntä, hyökkäsivät nyt vastaan tai vaikenivat. Teatterissa suhdanteet vaihtelevat kuin pörssissä. Yhtäkkiä ”ystäviä” on vaikka kuinka paljon, ja hetken kuluttua ne ovat kadonneet. Todelliset ystävät tietysti jäävät. Orjatsalolla oli ennen kansalaissotaa merkittävä asema suomalaisessa kulttuuripolitiikassa. Hän oli Työväen näyttämöiden liiton ensimmäinen puheenjohtaja ja tuli Suomeen valmiina antamaan oman panoksensa suomalaisen teatteritaiteen kehittämisessä. Tilanne oli kuitenkin olennaisesti muuttunut. Resursseja ei liiennyt taiteelle. Työväenliikkeessä ei nähty kulttuuria enää yhtä merkittävänä tekijänä kuin vuosisadan alussa. Ehkä vastoinkäymiset katkeroittivat Orjatsalon mielen. Hän rupesi käyttämään alkoholia liian paljon, ja usko teatterin merkitykseen, sellaisena kun hän sen Suomessa kohtasi, alkoi horjua. Taiteilija ei ole tavallinen ammatinharjoittaja, vaikka hän tarvitseekin ammattitaitoa. Puuseppä käyttää puuta raaka-aineenaan, mutta taiteilija käyttää omaa persoonaansa, ja se kuluu niin kuin muutkin raaka-aineet. Luovuus ei ole ikuinen voimavara, se voi myös ehtyä tai lakastua niin kuin kasvi, jota ei hoideta. Kun huomattava venäläinen ohjaaja professori Grigori Tovstonogov vieraili Kansallisteatterissa, hän ihastui Pentti Siimekseen näyttelijänä. Saatuaan tietää, kuinka monta roolia Siimes näytteli vuodessa, ja kuinka paljon hänellä oli esityksiä, totesi Tovstonogov: ”Ei näyttele kauan.” Siimes näytteli suhteellisen kauan vielä senkin jälkeen, mutta monet ehtyvät stressissä, kärsivät hermoromahduksen tai sortuvat alkoholismiin. Viimeksi mainittu on vieläkin melkein ammattitauti teattereissa. On näyttelijöitä ja ohjaajia, jotka pystyvät tekemään työtään teknisesti ilman, että he avaavat itsensä haavoille. Kaikki eivät siihen pysty, ja veikkaisin että parhaimmat juuri haavoittuvat. Teatterityö voi vaatia valtavia uhrauksia henkilökohtaisessa elämässä, kun tehtävä toisensa jälkeen vie taiteilijan mukanaan. Yhtäkkiä perhe on kadonnut ja ihminen on yksin. Orjatsalon vaimo huutaa miehelleen näytelmässä:

TOINI: (tulee)

Minä luulin, että kaikki kauheus päättyi siihen hovioikeuden päätökseen. Enkä minä ymmärrä sinua! Toisessa paikassa sinä haukkua räyskytät oikealle ja kuitenkin suhteillasi sait teat­terin portit auki vaikka koko muu työväentalo oli suljettu … Olisit sitten avannut kaikki muutkin Vallilan ovet. Minusta alkaa tuntua, ettei sinulla ole minkäänlaista linjaa! Ei – sinulla on se ainoa linja, jolla menee päin helvettiä! Sinun toimintasi teatte­rinjohtajana tehdään täysin mahdottomaksi! Aina keksitään uusia verukkeita. Mitä ne kunnon sosiaa­lidemokraatit ovat? Houkuttelevat sinut tänne Helsinkiin ja tätä se on! Helsingin pienin näyttämö ja puoliamatööriseurue, oikeusjuttu, herjaukset – siinä sinulle tervehdys urasi huipulla! Yksikään suurempi teatteri ei ole tarjonnut vierailua ja sinun on kirjoitettava ja käännettävä ja huudettava ja juostava ja heiluttava ja kerjättävä ja nielaistava …

(Toini katoaa)

Orjatsalo teki taiteenharjoittamisesta oman johtopäätöksensä, jätti Suomen ja palasi Amerikkaan, missä hän elätti itseään taksikuskina, hovimestarina ja kokkina. Hän asui Harlemissa afro-amerikkalaisten ja köyhien suomalaisten kanssa. Hän osallistui Franklin D. Rooseveltin vaalikampanjaan New Dealin puolesta. Hän oli loppuvaiheessa kokki ja käytti nimeä Aleksei Volkov. Tämä nimi oli myös hänen kuolintodistuksessaan.

JACK: Taiteilijalla ei ole oikeutta heittää lahjaansa hukkaan. Noin vain lopettaa.

VOLKOV: Juuri se oikeus taiteilijalla on! Vaikkei hänellä tämän päivän maailmassa paljon muita oikeuksia olekaan. On oikeus lopettaa, jos ei enää voi mennä eteenpäin … I am a dead man … kuolleena minun ei enää tarvitse näytellä.

KORGAN:Aljosha, ajattele kotimaatasi Suomea …

VOLKOV: Mutta minä olen kuollut suomalaisille ja he minulle. Minulla ei ole olemassa sitä maata, ei kansaa, ei heimoa, ei perhettä, ei mitään. En minä ole vihainen, en katkera. Kenelle siellä? Maalleko joka teki minusta sankarin. Sehän on ollut siellä vain tuulen mukana purjehtimista. Ilmiantamista. Raakuutta. Kateutta. Kukkoilemista. Aina Bobrikovin vallan hännystelystä Saksan Lapuan päiviin. Saastaista, matalaa sivistymätöntä. Minä pyydän saada olla yksin.

Viimeisen kerran Orjatsalon nähtiin esiintyvän, kun hän keräsi varoja Suomelle talvisodan puhjettua.

Orjatsalo teki poliittiset valintansa vaikeissa olosuhteissa. Hän säilytti yhteiskunnallisen omantuntonsa, mutta halusi säilyttää myös vapautensa ajatella itsenäisesti, ja siihen sosialidemokratia antoi enemmän mahdollisuuksia kuin kommunismi. Orjatsalo kertoo eräässä kirjeessään, että isäni lähetti hänelle säännöllisesti perustamaansa Kirjallisuuslehteä ja totesi, että kovin on poika innostunut kommunismista. Parinkymmenen vuoden päästä isäni koki vastaavanlaisen kriisin taiteilijana ja yhteiskunnallisen omantunnon omaavana ihmisenä, kun entiset toverit syyttivät häntä petturiksi. Kaksi taiteilijapolvea ja sama ongelma. Minun kokemani syytökset tapahtuivat paljon lievemmissä olosuhteissa. Luulen kuitenkin, että Tulee aika toinenkin näytelmää tehdessäni olin vasta alkanut ymmärtää näitä kysymyksiä, ja ehkä siksi sivuutin Muurmannin legioonan ja siihen liittyvän problematiikan tarkemman käsittelyn. Silti fundamentalistisen ajattelun kritiikki olisi ollut 80-luvun alussa erityisen tärkeää, koska uudenlaiset militantit liikkeet olivat tulossa. Tulee aika toinenkin -näytelmä kuvasi kuitenkin taiteilijan kamppailua yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Kekkosen aika oli väistynyt. Suomi oikeistolaistui, nousevaa nuorisoa ei enää kiinnostanut taistolainen kommunismi eikä kommunismi yleensäkään ja useat taistolaisetkin kaipasivat liikkumatilaa, varsinkin taiteilijat. Tulee aika toinenkin ei ollut niinkään historiallinen näytelmä kuin meidän sukupolvemme osallistuvan taiteilijan muotokuva, ja siksi se kosketti puolueista riippumatta ihmisiä.

Esityksemme oli suuri menestys niin minulle kuin Hannu Laurille ja Juha Mujeelle, jotka tekivät loistavaa työtä, ja uskon sen olleen voitto myös dramaturgi Elina Halttuselle ja koko turkulaiselle teatterille. Minulle myönnettiin siitä ja ohjaajantyöstäni yleisesti vuonna 1983 Tampereen Teatterikesän pääpalkinto.