Prometeus

PROMETEUS

Aiskhylos: Kahlehdittu Prometeus, suom. Matti Rossi ja Jussi Korhonen, sov. Ritva Holmberg ja Jotaarkka Pennanen, lavastus Kati Hieta, puvut xxx, musiikki Olli Koskelin, valot Jussi Leppänen

Ohjaus Jotaarkka Pennanen

TAUSTAA

ARVOSTELUISTA

Aamulehdessä Harri Sundquist kirjoitti osuvasti Prometeuksen esityksestä ja sen suhteesta katsojiin:

”Tuloksena on erittäin tiivis ja vaativa älyllinen näytelmä, jonka filosofinen sanoma kantautuu puhtaana ja kirkkaana näyttämöltä katsomoon. Mutta se vaatii samalla katsojalta alituista valppautta ja lujaa, tarkkaa ajattelua, jotta sen pystyisi kerralla omaksumaan. Jotaarkka Pennasen ohjaama esitys on yleisön kannalta erittäin vaikeasti avautuva näytelmä, joka täysin vaikuttaakseen vaatisi tiukkaa pohdintaa ja aiheeseen tutustumista jo ennakolta. Kaupunginteatterin Prometeus on eräänlainen epänäytelmä myös siinä mielessä, että se tietoisesti rikkoo draaman lakeja. Kun perinteisessä näytelmässä annetaan alussa ratkaistava tehtävä ja esityksen aikana näytetään sen ratkaisu, Prometeus tyytyy vain tehtävän antamiseen, mutta jättää ratkaisun avoimeksi, katsojan itsensä tehtäväksi. Eivätkä näytelmän antamat tiedot riitä tähän. Tarvitaan runsaasti esitietoa sekä vankka yhteiskunnallinen näkemys, ennen kuin katsoja pääsee kuiville. Älyllisenä tehtävänasetteluna Prometeus on kiehtova ja moneen suuntaan avautuva esitys. Prometeus on kapinallinen, joka haluaa tuoda ihmiskunnalle valon, käydä rohkeaan pelastustyöhön ja vapauttaa ihmisen jumalten orjuudesta.”

Arvostelut olivat muistaakseni ristiriitaisia. Maija Savutie moitti esitystä kirjalliseksi vaikka kehuikin näyttelijöitä. Jotenkin aistin hänen kirjoituksessaan tyytymättömyyttä näytelmän perusteemaa – ikuista epäilyä ja ikuista kapinaa – vastaan. Maija Savutie oli erinomaisen hieno kulttuurihenkilö ja teatteriarvostelija, mutta vapaamielisyydestään huolimatta hänen ajatteluaan hallitsivat neuvostovaikutteisen marxilaisen estetiikan näkemykset, jotka tulivat esille varsinkin yksityisissä keskusteluissa. Sitoutumattomiin intellektuelleihin ei voi luottaa ja minun tulkinnassani Prometeus oli juuri sellainen, kun taas marxilaisissa tulkinnoissa Prometeus on vallankumouksen edelläkävijä. Uuden Suomen arvostelun otsikko oli: ”Prometeus, dissidentti (toisinajattelija), ja Maija Savutie taas lopettaa arvostelunsa lauseeseen: ”Jäin itsekin aprikoimaan, toisinajattelijoihinko Prometeus nyt liitettiin.” Heikki Eteläpää näkee esityksessä samantapaisia teemoja kuin Sundquistkin, kiittää ja analysoi sitä:

Toimiva, vangitsevakin on myös tämän koosteen tulkinta, Jotaarkka Pennasen ohjaama. Selkeästi se erittelee auktoriteettikoneiston ja yksilön välistä sovittamattomaksi revennyttä ristiriitaa. Yhä uudelleen – kiitos tekstiliitännäisten – siitä kumpuaa vallanpitäjien ja uhmakkaan, melkeinpä masokistisen vastarinnan dialogi.

Jukka Kajavan arvostelu Helsingin sanomissa oli otsikoitu: ”Jotkut haukottelivat”. Kajavan ilmaisu oli omalla tavallaan kuvaava. Jotkut varmasti haukottelivat, ja jotkut katsoivat sitä nauttien sen heittämästä älyllisestä haasteesta. Minä ajattelin William Saroyanin näytelmää Sydämeni on kukkuloilla ja Ben Alexanderin repliikkiä siinä: ”Voi olla että minä olen ansainnut vain yhden lukijan. Jos näin on, minä haluan että se lukija olette te.” Implisiittisesti Saroyanin ajatukseen sisältyy, että jos runolla on vain yksi lukija, ei se tee sitä huonommaksi, jos runo on hyvä.

Prometeuksella oli useampia kiitollisia katsojia. Ei kovin paljon, mutta ehkä laatu korvasi määrän. Olen edelleen sitä mieltä, että teattereiden pitäisi uskaltaa esittää vaikeita tekstejä. Kysymys on tietysti myös taloudellinen, mutta on syytä muistaa, että yhteiskunta tukee teattereita, koska niidenpitäisi esittää taidetta eikä suinkaan toimia liiketaloudellisin periaattein kuten Broadwaylla. Ainakin tuen pitäisi painottua taiteellisiin ansioihin. Valitettavasti teatterilaissa painotetaan vain henkilötyövuosia, mikä tarkoittaa henkilökunnan määrää teatterissa. Musikaalit tuovat teattereille lisää henkilötyövuosia. Platonin Gorgias-dialogi ei ehkä toisi kovin paljon katsojia, ja tuskin Diderot’in ”Rameaun veljenpoikakaan”, mutta miksi sellaisia ei voisi esittää katsojille, jotka ovat kiinnostuneita filosofiasta, vaikka ne menisivätkin vain muutamia kertoja. Vähemmistöjen oikeuksia ajattelevat ohjelmavalinnat motivoisivat paremmin kevyiden farssien ja musikaalien esittämistä.