Henrik Ibsen kirjoitti Brandin vuonna 1866 siirryttyään asumaan Italiaan, ja minä ohjasin sen Helsingin kaupunginteatteriin satakaksikymmentä vuotta myöhemmin. Näytelmän perusristiriita jännittyy ehdottomuuden, jota päähenkilö itse edustaa ja kompromissiajattelun, jonka näkyvin edustaja on Vouti (Heikki Kinnunen), välille. Kolmas temaattinen taso on rakkaus, joka loppuratkaisussa nousee tärkeimäksi vastavoimaksi Brandille Ibsen pettyi suuresti niin Norjan kuin Ruotsin politiikkaan, kun ne eivät auttaneet Tanskaa puolustamaan Slesvig-Holsteinin aluetta, jonka Saksa halusi itselleen. Hän koki voimakkaana ristiriidan puheiden ja tekojen välillä. Rauha Tanskan ja Saksan välillä merkitsi hänelle häpeällistä kompromissia.

Brandin ehdottomuus uskonsa suhteen vertautuu radikalismiin ja fundamentalismiin, oli se sitten poliittista tai uskonnollista. Meidän tulkinnassammme se kuitenkin vertautui enemmän poliittiseen kuin uskonnolliseen Pekka Laiholla, joka esitti nimiroolin, ja minulla oli suhteellisen samantapainen tausta. Pekka oli niitä harvoja vasemmistolaisia näyttelijöitä, jotka olivat olleet ”revareita”. Me näimme Brandissa kapinallista ja vallankumouksellista ehdottomuutta niin hyvässä kuin pahassa. Kompromissi oli meistäkin kalskahtanut ikävältä sanalta. 70-luvulla laulettiin demareita pilkaten: ”Ees taas, ees taas tiellä taistojen…” laulun oikeiden sanojen ”eespäin, eespäin tiellä taistojen…” sijaan.

BRAND:

Muttei koskaan

musta muutu valkoiseksi.

VOUTI:

Ystäväni, vähän auttaa

Väittää lunta valkoiseksi

Kun väki karjuu: se on mustaa!

BRAND:

Siis yhdyttekö samaan kuoroon?

VOUTI:

No no – en huuda musta

mutta onhan harmaa.

 

Yleinen mieleipide muodostuu salakavalasti. Ihminen omaksuu sen usein ennen kuin on edes ehtinyt ajatella sen todellista sisältöä. Demokraattisessa parlamentarismissa totuus asioiden tilasta ei tietenkään voi olla ehdoton käsite, koska eri puolueilla on siitä erilaiset käsitykset, ja ajaakseen asiaansa on niiden pakko tehdä kompromisseja totuuden suhteen. Politiikassa on aina otettava yleinen mielipide huomioon, mutta huomioon on otettava myös yritysten varsinkin suurien yritysten taloudelliset intressit, sillä ne vaikuttavat työllisyyteen ja yleiseen hyvinvointiin. Ja joskus nekin voivat olla ristiriidassa yleisen mieleipiteen kanssa, ja siksi poliitikon on pyrittävä vaikuttamaan molempiin suuntiin. Intian pitkäaikainen pääministeri Jawaharlar Nehru sanoi, että on kaksi tietä: profeetan ja poliitikon tie. Poliitikko tekee aina kompromisseja, ja huonon poliitikon totuus häviää vähitelleen kuin murtolukusarja. Hyvä poliitikko tehdessään kompromissseja häviää totuudesta palan, mutta voittaa siitä taas osan takaisin toisessa kompromississa Profeetta ei tee kompromisseja, vaan hänet kivitetään, mutta hänen totuutensa jää elämään. Nehru ei kuitenkaan kertonut, onko profeetan esittämä totuus aina oikea. Brand rinnastuu tässä tapauksessa profeettaan ja hänen kritiikkinsä kompromissiajattelua kohtaan on ehdoton, ja hän ulottaa sen tavalliseen kansalaiseen asti.

Hänessä on kaikki, mutta

kaikesta vain hitunen:

vähät paheet, vähät teot,

hyvää, pahaa, pientä, suurta

hän on aina osittain:

kuin murtolukusarja josta

ei koskaan kasva kokonaista.

 

(suom. Lauri Sipari)

 

Taiteilijan ja journalistin tulisi olla piikki yhteiskunnan lihassa, kuten Timo Bergholm 60-luvulla sanoi ja uskaltaa puhua siitä, mistä yleisesti ei puhuta, sillä aina on myös niitä ihmisiä, jotka eivät taivu edes rahan ja vallan edessä, vaan jatkavat taistelua asiansa puolesta. Nämä vastavoimat tuo Ibsen loistavasti esille näytelmässään.

Brandin ankara Jumala on paljolti Vanhasta testamentista, vaikka evankeliumeissakin on joitakin viittauksia sellaiseen Jumalaan. Kristinuskoon liittyy hyvin voimakkaasti rakkaus ja armo. Juuri ristiriita armon, rakkauden ja ankaruuden välillä auttaa meitä ymmärtämään syvemmin Brandin persoonaa. Brandin vaimo Agnes (Riitta Havukainen) tuo rakkauden Brandin elämään, mutta tämä ei ole valmis vastaanottamaan sitä, vaikka tunteekin sen läsnäolon. Hänen Jumalansa on ehdoton ja suuri, eikä se anna tilaa myötätunnolle ja rakkaudelle, kun on kysymys Jumalan käskyjen noudattamisesta. Samanoloinen palo ja raivo näkyy muslimiterroristissa, joka on itsensä lisäksi valmis uhraamaan viattomia siviilejä ja jopa lapsia kuten Brand oman lapsensa ja vaimonsakin. Kuitenkin sama herkkyys on tehnyt heistäkin kovia. Myös islamilainen terroristi puolustaa ihmisten murhaamista uskoen toimivansa Allahin ja profeetta Muhammedin käskyjen mukaisesti. Hän uskoo siten pääsevänsä paratiisiin. Shiia-muslimit katsovat polveutuvansa Profeetta Muhammadin langosta kalifi Sidina Alista? Sidina Alia pidettiin ihanteellisena soturina. Hän joutui niin voimakkaan pyhän raivon valtaan taistellessaan vihollista vastaan, että voitettuaan viholliset hän jatkoi surmaamalla omia sotilaitaan. Vasta kun hänen raivonsa oli jäähtynyt, hän kykeni lopettamaan tappamisen. Tänään voidaan kysyä, onko terrorismi auttanut köyhiä islamilaisia vai ennemminkin heikentänyt heidän asemaansa, ja toisaalta onko niin lännen kuin arabimaiden rikkaat öljynomistajat vain kartuttaneet valtavia tulojaan öljyn hinnan noustua paljolti juuri terrorismin seurauksena.

Jos Brandin henkilössä halutaan nähdä jyrkän imaamin tai itsemurhapommittajan kuva, niin Voudin ja Rovastin ajattelua voisi verrata eurooppalaisten päättäjien tasapainoiluun Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan kanssa Yhtä kova ehdottumuus ja siihen liittyvä terrori on nähtävissä myös Israelin johtajien toimintatavoissa, kun he kuvittelevat, että palestiinan kysymys voidaan ratkaista väkivallalla Vain pari vuotta ennen kuin aloitimme Brandin tekemisen oli tapahtunut Shabran ja Shatilan pakolaisleirillä Libanonin maroniittikristittyjen falangistien suorittama teurastus, jossa kuoli joidenkin arvioiden mukaan yli 3000 ihmistä. Israelin joukot päästivät falangistit leiriin ja seurasivat sitä Ariel Sharonin johdolla sivusta. Tästä lienee tullut Sharonin liikanimi ”Teurastaja”. PLO oli vähää aikaisemmin joutunut pakenemaan Tunisiaan. Lähi-Idän kysymys on surullinen edelleenkin eikä ratkaisua näy tulevan, vaan päinvastoin vihollisuudet vain pahenevat. Kuitenkin on vielä paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat, että se voidaan ratkaista väkivallalla. Professori Keijo Korhonen kirjoitti Suomen kuvalehdestä (SK 33, 18.8.2006):

”Israel on yli puolen vuosisadan ajan kostanut massiivisella väkivallalla jokaisen siihen kohdistuneen provokaation Israel on joka kerta ilmoittanut ylivertaisen väkivallan tuovan rauhan ja turvallisuuden Pyhään Maahan. Joka ainoa kerta on väkivalta epäonnistunut. Joka kerta on kierre pahentunut.

Kun Israelia on pistetty neulalla, se on lyönyt kirveellä. Israel ilmoittaa käyvänsä sotaa terrorismia vastaan. Silti sen omat sotatoimet ovat paljolti olleet tyypillistä terrorismia Israelin hallitus on teloittanut vastustajiaan kaduilla ohjuksia käyttäen ja siviiliuhreista piittaamatta, tuhonnut ihmisten koteja pommituksilla ja puskutraktoreilla sekä turvautunut yhteisrangaistuksiin, kuten ihmisten liikkumisen, kaupankäynnin ja elinkeinonharjoittamisen estämiseen Jos tämä ei ole terrorismia, mikä sitten on?”

 

Vaikka Ibsen ironisoi näytelmässään kompromissiajattelua, näyttää hän myös, mihin totuuteen uskovan ihmisen painostaminen johtaa. Se voi kääntyä omaksi vastakohdakseen. Mitä enemmän sellainen ihminen saa iskuja, sitä kovemmaksi hän muuttuu. Tätä eivät ole terroristit sen paremmin kuin kovan linjan haukatkaan ymmärtäneet. Ibsenin näytelmä Brand kyseenalaistaa ajattelun, joka rakentuu vain totuuden ja oikeassaolemisen ympärille.

Brand itse ei kykene näkemään suurinta puutetta omassa ajattelussaan. Hän johdattaa seurakuntansa vuorille hylättyään vastarakennetun kirkon, koska ei löytänyt Jumalaansa kirkon seinien sisältä. Ibsen päättää näytelmänsä siihen, että kaikki hylkäävät Brandin, joka jatkaa yksin nousuaan vuoristossa. Siellä hän tapaa kyläläisten hyljeksimän, vuorilla asustavan mustalaistyttö Gerdin (Sari Mällinen). Tämä toivottaa Brandin tervetulleeksi kirkkoonsa, jota hän kutsuu jääkirkoksi. Gerd luulee Brandia Kristukseksi, jolla on naulan reiät käsissä, eikä hän usko Brandia, kun tämä kieltää olevansa se. Gerdillä on pyssy, ja hän metsästää haukkaa, joka uhkaa jatkuvasti hänen elämäänsä. Kun hän näkee haukan liitelevän vuoren harjanteilla, hän laukaisee pyssynsä ja lumivyöry lähtee liikkeelle. Silloin Brand huutaa lyyhistyessään sen alle:

Kuolemani kidassa

Vastaa, Herra! Eikö riitä

Pelastuksen hiveneenkään

Ihmistahdon täysi määrä – !?

 

(Vyöry peittää hänet; koko laakso täyttyy)

 

Ja silloin kuuluu ääni jylinän yli.

Jumala on rakkaus! (Han är Deus caritatis)

 

Minä toteutin tämän kohtauksen niin, että Brand lausuu itse omana lopullisena oivalluksenaan nämä monumentaaliset sanat. Mutta sisältö on sama kuuluuko ne erillisenä äänenä vai Brandin omasta suusta. Uskonto antaa lopulta vastauksen hänen kamppailulleen: tahto ei riitä, tarvitaan rakkautta. Se vertautuu Arthur Koestlerin Dostojevskilta lainaamaan mottoon kirjassa Pimeä keskellä päivää. ”Eihän ihminen voi elää aivan vailla sääliä.” Tahto ja logiikka eivät voi yksistään ratkaista kysymystä oikeasta ja väärästä. Ehkä juuri tässä suhteessa kristinusko poikkeaa islamista ja poliittisista uskonnoista: rakkaus ja armo. Tosin kristinuskon nimeen vannovat ovat eri aikakausina moneen kertaan unohtaneet oman uskonsa tärkeimmän sisällön. Uskonto on se sitten poliittista tai hengellistä kääntyy itseään ja julistamaansa totuutta vastaan, jos rakkauden ja säälin tunteminen on sen harjoittajille vierasta.

Näyttelijä Pekka Laiho kuvaa Helsingin kauppunginteatterin tiedotuslehti Väliverhoon tehdyssä haastattelussa erittäin osuvasti Brandin persoonaa:

”Mielestäni nykyajan poppari-uskovaiset – kuka keihäin, kuka ralliautoin, kuka iskelmin jumalaansa lähestyen – nämä aikakausilehtien kansikuvajulkut eivät muistuta Brandia lainkaan. Ei edes tämän parhaita puolia: aitoa maailmantuskaa, huolta lähimmäisten sielusta. Tuskaiset maailmanlopun profeetat, sellaiset kuin P. Linkola, omaa pientä molekyyliään vuositolkulla vahtaavat tiedemiehet, äärimmäisyyksiin valmiit kommunistit, mielisairaalaan teljetyt kammottavasti katuvat lapsenmurhaajat; heissä kaikissa on piirteitä, jotka ovat läheistä sukua Brandille. Hirvittävä ehdottomuus, kompromissin kammo, rakkauden palo, joka on paljon suurempaa vihaa kuin tavallisen ihmisen raivo, itsensä uhraaminen koko maailman edestä, – siis eräänlainen jeesus-kompleksi, siinä tunnusmerkkejä.

Punkkari 70-luvun puolivälissä, 60-luvun helvetin enkelit jenkeissä, kontulalainen perheenisä ampumassa poliiseja… tässä kaikessa on jotain, joka sisältyy mielikuvaani Brandista. Suunnaton halu hellyyteen, jota kuitenkaan ei saavuta kuin korkeintaan kuolemansa kynnyksellä, tätä aikaahan se on?”

 

Yleensä Brandin tapaiset henkilöt jäävät yksin kuten Pekka häntä kuvaa, mutta tietyissä tilanteissa ihmiset kokevat vain yhden asian tärkeäksi, ja silloin suuret joukot asettuvat ehdottomasti yhden asian taakse. Näin on tapahtunut suurissa uskonnollisisa herätyksissä, ja näin on tapahtunut yhteiskunnallisissa vallankumouksissa ja kapinoissa. Mutta normaaleissa olosuhteissa ovat ihmiset pidättyväisiä ja varovaisia. Voudin ”harmaa” kelpaa useimmille.