Caligula, 1980

Caligula
Albert Camus, Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Jotaarkka Pennanen, Lavastus Pekka Heiskanen, Musiikki Matti Puurtinen.

Caligula Hannu Lauri, Caesonia Riitta Elstelä, Helicon Pekka Autiovuori, Cherea Lasse Svedberg, Scipio Jouko Keskinen, Patriiseja Risto Mäkelä, Ahti Jokinen, Jaakko Kytömaa, Heikki Nousiainen ja Roger Nikkanen

Kuvat Mauri Helenius

Caligula4 Caligula9b Caligula5

 

TAUSTAA Caligulan ohjaamisesta:

ARVOSTELUISTA:

Heikki Kataja, Ilta Sanomat

”Ei voi olla näytelmän eikä tul­kinnan vika, jos sisältöä ja monivivahteisuutta on niin yltäkyl­läisesti, että lähes kolme tuntia kestävän esityksen päätyttyä haluaisi aloittaa kaiken alusta. Päinvastoin. Teatterista lähtee harvoin näin täysi tunne muka­naan, tunne voimakkaasta elä­myksestä, tunne siitä että aja­teltavaa riittää päiväkausiksi.”

Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat

”Kansallisteatterin ohjelmistossa Camus’n Caligula on. poikkeus, jollaista arvokkaassa vanhuudenlevossaan uneksiva talo ei liene kokenut vuosikymmeniin. Kysymys ei ole Caligulan ulkoi­sista tunnusmerkeistä: aaltopeltisen kellarin rämisevästä rojukulttuurista, ampuma-aseiden rätinään sekoittuvasta rockailusta tai spray-purkeista vedetyistä`seinäjulistuksista. Kyseessä on Caligulan sisällön, ajatuksen ja teon voiman lah­jomattomuus – groteskia maail­maa huikaisevan oppitunnin ruhjovuus. ”

Ja vähän myöhemmin:

”Pennasen valitsema tulkintamalli on rohkea, raivopäinen analogia meidän rapautuneen yhteiskun­tamme tunnuksille. Se kaappaa tekstin teräksiseen otteeseensa eikä kaihda keinoja asiansa ajankoh­taistaakseen.”

Hannu Laurista Moring sanoo:

Vaikka Hannu Lauri on ennenkin saanut suuria rooleja, ei hän koskaan aiemmin ole päässyt kamppailemaan omia rajojaan vastaan kuin nyt. Hänen Caligulansa on mielen pohjia myöten riivattu, kipeästi tempova ja kuutaan hamuava. Laurin ilmaisullinen voima vie näyttelijän äärilaidoilleen – hän venyy, venyy ja kestää. Vaikuttavalla itsetuhonsa vimmalla tämän tulkinnan Caligula panee peliin kaiken jättääkseen ihmiskunnalle mahdollisuuden. Laurin Caligula heittäytyy diktatuurinsa moniin hahmoihin raiskaajasta Venukseen sisäistetyllä voimalla. Ja hänen tihentyvä kuoleman odotuksensa, yksinäisyytensä salaliiton keskellä tulvii fyysistä ja psyykkistä sairautta, autiutta. Tulkinta uhoaa sellaista latausta ja voimaa, että katsoja joutuu miettimään, montako esitystä näyttelijän fysiikka sitä kestäakään.

Mirja Bolgar vertaa Uudessa Suomessa Pariisin  Odeonin Caligulaa Willensaunan Caligulaan:

Willensaunassa ei yritetty luoda näyttelijöille rooleja, vaan annettiin tunteiden purkautua ja ryöpsähdellä, osattiin eläytyä. Odéonissa kärsimyskin jäi pintaan ja veri kuului koristeena vähän perverssiin eroottiseen rituaaliin, josta ei oikein tiennyt oliko se provokaatiota tai vain muuten groteskia hulluttelua. Aikoinaan Gérard Philipe osasi eläytyä Caligulan osaan yhtä armottomasti kuin Hannu Lauri meillä – heidän rinnallaan Odéonin karamellipoju tuntuu valjulta ja teennäiseltä.

 Katri Weltheim, Uusi Suomi

”Applodit eivät tahtoneet Willensaunan keskiviikkoisessa en­si-illassa loppua, piirteet lientyi­vät ja laukesivat hymyyn näytte­lijöitten ja ohjaajien kasvoilla. He olivat vieneet mielettömän vaativan suurtyönsä – Camusin Caligulan rakenteeltaan anka­ran, ajatuskulultaan tiukasti loo­gisen tekstin täyteen menestykseen. Vierailevalle ohjaajalle Jotaarkka Pennaselle, joka aloitti kauden nuorten ohjaajavierai­luitten sarjan vanhassa talossa, merkitsi Camusin tekstin tulkin­ta tämän päivän rockmaailman puitteissa täyttä läpimurtoa, samoin osan esittäjälle Hannu Laurille.

Ja vähän myöhemmin:

Mutta kaiken kaikkiaan on Jotaarkka Pennanen tehnyt täysin perustellun ja oikean ratkai­sun tai antautunut houkutuk­seen – miten vain – projisioida näyttämölle tämän päivän kellari- ja takapihamiljöön, aaltopellin, punkkarien ja rokkarien maailma. Hän on näin tehdessään paitsi osoittanut yhtäläisyy­det elämäntunnelmassa ja eettisten arvojen kriisissä, myös pyyhkäissyt paljon sitä 40-50-luvun Camusin lukijalle tuttua inhon äänenpainoa. Se tunkeu­tuu korvaan ja aivoihin esityk­sen luomien etäännyttävien ver­hojen läpikin, ja olisi pelkiste­tymmässä rakenteen ja keskus­telun varaan asemoidussa esi­tyksessä saattanut muuttua pai­nolastiksikin.

Nyt toimii esitys upeasti tässä ajassa vapaana, liikkuvana, is­kevänä, kiihoittavana ja ajatuk­sillaan pysäyttävänä. Ja vaikka joskus tekisikin mieli pyyhkiä pois joitakin liikaeffektejä, hie­man pelkistää ja selkeyttääkin, kilpistyy tämä ajatus toteamuk­seen, joka meillä on harvinai­nen: siihen nimittäin että ideoit­ten runsaudensarvi ei ehdy, et­tei ratsasteta yhden tai kahden oivalluksen varassa. Ja että kaikki, mitä tehdään, se liikakin on läpeensä taiteellista.

Hannu Laurista Weltheim sanoo:

Hannu Lauri, Willensaunan Caligula ja esityksen ehdoton keskipiste on näyttelijätyö, joka jännittää tekijänsä henkiset ja fyysiset voimavarat äärimmil­leen. Hannu Laurin intensiivinen sisäinen samaistuminen on vangitsevaa. Hänen keinonsa – huikeasti kehittyneet – pysty­vät tavoittamaan oikun, epätoi­von ja kätketyn herkkyyden, kyvyn nähdä ympäristönsä läpi, ivata ja rienata. Ja myös keisari Caligulan ja tämän päivän on­gelmanuoren yhtyneinä – pai­no ehkä viimeksimainitun linjal­la. Ja ulottuvuudet tuntuvat kas­vavan täysin vapaasti, pakosta – arvattavasti uusien harjoitus-metodien tuloksena näyttelijän työ, ohjaajan taitavasti esiin ke­hittelemänä ja tukemana.

Maija Savutie, Kansan Uutiset

Varsinaisesti Kansallisen perinteisen arvokkuuden kukistaa kuitenkin sen omissa suojissa, Willensaunassa nyt valmistunut Jotaarkka Pennasen kovien panosten ja sähköistävän rock-musiikin säestämä ja rytmittämä Caligula – ilmaisukeinoiltaan häikäilemättömin ja rohkein esitys mitä Kansallisessa on nähty. Mutta, ja tämä on oleellisinta: ilmiselvästi maailmankatsomuksellista teatteria.

Jotaarkka Pennanen sanoo kokeneensa Caligulan filosofisena näytelmänä ja hänen ohjaajannäkemyksensä yhtyy ohjelmavihkossa julkaistuun Maija Lehtosen selkeään ja osuvaan kirjailijaesittelyyn.

Hän ei kuitenkaan tyydy abstraktin filosofian tasoon, vaan tekee konkreettista ajatuksellista teatteria. Caligula havainnollistuu näyttämöllä iskevän selvin rinnastuksin nykypäivään kaikkine osatekijöineen.