Syyssonaatti
Ingmar Bergman
Sovitus ja ohjaus Jotaarkka Pennanen
Lavastus Tiina Hauta-aho, puvut Helena Nykänen, valo Sanna Alasaari, ääni Markku Pekonen
Ritva Loijas, Kirsi-Kaisa Sinisalo, Timo Julkunen, Sari Suominen
ARVOSTELUISTA:
Satakunnan kansa: Johnny-Kai Forssell:
Rauman teatteri on tarttunut kovaan haasteeseen, Ingmar Bergmanin Syyssonaattiin. Tästä voisi tehdä katsojalle raskaan kärsimysnäytelmän, mutta Rauman teatterissa tekijäjoukon kova taso tekee näytelmästä väkevän ja puhuttelevan.
Kun äidin (Ritva Loijas) ja Eva-tyttären (Kirsi-Kaisa Sinisalo) välit ovat viileät ja sotkuiset, ei asiaa auta että erossa on oltu seitsemän vuotta.
Ovatko vuodet edes tasanneet tilannetta, kun he vihdoin kohtasivat?
Ohjaaja Jotaarkka Pennanen on taitavasti rakentanut näytelmään taukoja myös katsojille, jolloin syntyy äänetön vuorovaikutus ja tilaisuus peilata ajatuksia sekä näkemyksiä puolin ja toisin.
Valojen, varjojen, äänitehosteiden ja pimeyden käyttö näytelmässä on huikaisevaa. Äidin liehuminen mekoissaan ja tyttären pelottava rauhallisuus saavat aikaan kontrastin, jossa Viktor vain hiippailee hissukkana ja yläkerran huoneessa makaa Helena sairasvuoteellaan.
Ritva Loijaksen näytteleminen on kerta kaikkiaan tyrmistyttävän taidokasta, ja taitavana vastakohtana äidin suorastaan tympäännyttävälle itsetunnon kohotukselle kasvavaa raivoa rakentava Kirsi-Kaisa Sinisalo tulee hienosti vastaan.
Turun Sanomat: Annina Karhu:
Tarinan erityinen hienous – mikä korostuu Jotaarkka Pennasen Rauman kaupunginteatteriin tekemässä ohjauksessa – on siinä, miten kumpikaan äiti-tytär-suhteen osapuolista ei näyttäydy yksinomaan syyllisenä tai uhrina. Kuten jokainen meistä, kumpikin on omien kasvuolosuhteidensa, mutta myös omien elämänvalintojensa summa. Ja yhä uudestaan elämä tarjoaa mahdollisuuksia valita toisin.
Pitkän uransa aikana lukuisia kiiteltyjä klassikkotulkintoja tehnyt sekä suomalaista teatteria uudistaneista ohjauksistaan tunnettu Pennanen saattaa näyttämölle tällä kertaa vahvan, perinteisen draaman.
Pennanen tekee rohkean valinnan luottaessaan Bergmanin tekstiin sekä psykologiseen realismiin lisäämättä esitykseen mitään nykyteatterillisia päivityksiä. Tällaisen emotionaalisesti uskottavan ja ravistelevan draaman näkeminen on vaihteeksi todella virkistävää ja aristotelisessa mielessä puhdistavaa.