Kirjoittanut Anja Vammelvuo

Sovittaneet Elina Halttunen ja Jotaarkka Pennanen

Musiiki Matti Puurtinen

Lavastus Kaj Puumalainen Pukusuunnittelu Merja Levo

Ohjaus Jotaarkka Pennanen

Aarne Orjatsalo Hannu Lauri, Pikkumies Juha Muje,

Muissa rooleissa: Esko Aarre-ahtio, Heikki Alho, Jarmo Alonen, Kristiina Elstelä, Kaarlo Gustafsson, Eeva Kantanen , Hannele Lauri, Olavi Levula, Lasse Saaristo, Risto Salmi, Leena Takala, Arno Virtanen

TAUSTAA:

ARVOSTELUISTA:

Kirsikka Siikala (Moring), Helsingin Sanomat:

Koko täman umpimielisen, vieraantuneen ja säkenöimättömän pitkän teatterisyksyn aikana on saanut etsiä näyttämöiltämme elämänmcrkkiä, että teatteri syttyisi, tarttuisi ja ravistaisi.

Näin kävi Turun Kaupunginteatterissa, kun näytelmä näyttelijä Aarne Orjatsalon kaikkiin suuntiin kytevästä, palavasta elämästä repäisee katsomoa ja esittäjiä erottavan rampin rikki ja rakentaa kiihkeää aatedraamaa. Se on näytelmä, joka impressioissaan sukeltaa läpi suurten maailmanpalojen ja yhden ajassaan väkevästi kiinni olleen suuren taiteilijan luomisen- ja elämisentuskan. Ja samalla se ankkuroituu vahvasti tähän päivään: historiaa keriessään se joka riviltään kuvaa yhä uudelleen ja uudelleen luomisen ehdottomuuden ja kompromissien, antautumisen välistä nuorallatanssia.

Muoto on vaikea, eikä se aina kestäkään. Varsinkin näytelmän alku ja pitkälti koko alkuosa sahaa välillä omaa oksaansa: se ei saa otetta tarinaansa vaan kahlaa laa­jaa materiaaliaan sieltä ja täältä noppien ja nyppien. Koko esitys alkaa epäintensiivisesti ja hahmottomasti sen sijaan että ensimmäi­seksi heitettäisiin tulipallo katso­moon, joku niistä huikeista koh­tauksista, joita sittemmin seuraa yhä tihenevässä tempossa.

Mutta kun esitys syttyy, se suo­rastaan roihahtaa. Se puhuu suo­raan ja välikkeettä katsomolle, jo­ka luissaan ja nahoissaan tuntee is­tuvansa haastettuna ja altavastaa­jana yhtä aikaa erään teatterihisto­rian ja historian vaiheen kulisseissa ja katsomossa.

Jos teksti on monimuotoinen kollaasi, on sitä myös itse esitys monine erilaisine teatterityyleineen ja mitään kaihtelemattomine kei­noineen. Jotaarkka Pennasen koko ohjaajantyön skaalassa Tulee aika toinenkin on villein, hurjin ja roh­kein yhteenveto kaikesta aikaisem­masta ja samalla askel uuteen lo­puttomaan teatteriseikkailuun.

Orjatsalon nahkoihin on nyt heittäytynyt Hannu Lauri koko persoonallaan. Tulkinnasta näkee, että roolityö on enemmän kuin roolityö: näyttelijä Hannu Lauri on pannut peliin itsensä ollakseen itse se palava soihtu, jona Orjatsaloa kuvataan. Tällainen teatterityö — meillä yhä harvinaisempi — saa katsojan jälleen kerran uskomaan teatterin mahdollisuuksiin. Hannu Laurin ja Jotaarkka Pennasen yhteistyö on tuottanut tinkimätöntä näyttelijäntaidetta, joka tekee oikeutta objektilleen, historian suurelle näyttelijälle.

Hannu Laurin rinnalla roolihenkilö nimeltä Pikkumies eli Juha Muje käy jatkuvaa dialogia Orjat­salon haastajana, kiirastulena ja kriittisenä kyselijänä tai alter ego­na, joka kulkee matkassa sen joka mutkassa esiin pulpahtaen, ajan yleistä ajattelua argumentoiden tai isäntäänsä hiillostaen. Näiden kah­den näyttelijän kontakti toisiinsa on kuin minän ja kolmannen per­soonan jakamaton ykseys. Heissä kuvataan näyttelijä, jonka peer- gyntiläinen kamppailu omana itse­nä olemisessa ja sen toteuttamises­sa on jatkuva, kipeä prosessi.

Ja heidän rinnallaan tietenkin koko laaja Turun kaupunginteatte­rin näyttelijäkaarti, joka jälleen kerran osoittaa teatteristaan löyty­vän ensemblehengen: yhteisen te­kemisen voiman ja riemun.

Hetkeäkään epäröimättä voi sa­noa, että Tulee aika toinenkin to­della viitoittaa tietä teatterin uudelleensyttymiselle, syksyn pitkän hiljaiselon päättymiselle.

En ole toistaiseksi löytänyt muita kritiikkejä, mutta ne olivat voittopuolisesti saman suuntaisia kuin Hesarissa.