Miten joutavana olentona te sitten minua pidätte? / Yritäte soittaa minulla, / luulette tuntevanne minun näppäimeni, / haluatte paljastaa salaisuuteni ytimen
ja soitella koko skaalani alhaalta ylös. / Tässä pienessä huilussa on loputtomasti musiikkia / ja kauniita sointuja, ja kuitenkaan ette saa sitä toimimaan.
Voi perhana, luuletteko, että minä / olen yksinkertaisempi kuin huilu? / Tai mikä instrumentti tahansa, / näppäillä te kyllä voitte mutta / soimaan ette saa.
(Hamlet, suom. Lauri Sipari, 1975)
Jos ensimmäisessä Hamletissani Televisioteatterissa vuonna1970 mietin vallankumouksen oikeutusta, niin toisessa Jyväskylän kaupunginteatteriin 1975 ohjaamassani Hamletissa, jossa pääosaa esitti Turo Unho, nousivat eettiset valinnat ja teeskentely ensisijalle. Kuningas ja kuningatar teeskentelivät surua, samoin teki Polonius ja koko hovi. Vain Hamlet kulki mustassa. Turo Unho itki roolissaan, kun hänelle paljastui, että hänen vanhat ystävänsä ja opiskelutoverinsa Rosencranz ja Gyldenstern olivatkin tulleet vain vakoilemaan häntä. Eikä edes Ofelia ollut rehellinen häntä kohtaan, vaan alistui vakoilun välikappaleeksi. Lauri Sipari suomensi pyynnöstänYi melkein koko tekstin jättäen pois vain tekemämme lyhennykset. Meillä olli käsissämme uusi Hamlet.
Taistolaisliike oli vielä 70-luvun puolivälissä voimissaan. Itse he kutsuivat itseään ”luokkakantaisiksi kommunisteiksi”. ”Kulttuurityöntekijöiden liiton”1 (KTL) opintopiirejä oli melkein kaikissa teattereissa. Yliopistoissa oli omat opintopiirinsä. Kun tulin Jyväskylään silloisen avopuolisoni Annikan kanssa, saivat nuoret opiskelijat ohjeen – tämän kertoi minulle eräs heistä myöhemmin – että Jotaarkka Pennasen kanssa ei saa ajautua keskusteluun, koska hän on vaarallinen demagogi, Annikaan sen sijaan pitää pyrkiä ottamaan yhteys, ja vetämään hänet mukaan liikkeeseen. Tämä luultavasti johtui siitä, että Annika oli hakiessaan poliittista identiteettiään kuulunut vähän aikaa Kruununhaan demokraattisiin nuoriin, joka oli taistolainen järjestö. Luokkakantaisille porvarit olivat pienempiä vihollisia kuin revarit, jotka heidän mielestään olivat vallankumouksellisen liikkeen pettureita. Ehkä tämän suuntainen ajattelu johti siihen, että monet taistolaiset lakkasivat tervehtimästä revisionisteja, vaikka he olisivat olleet läheisiä ystäviäkin.
Niin kävi myös minulle. Monet opiskelijatovereistani ja ystävistäni olivat siinä vaiheessa lakanneet tervehtimästä. Ehkä kipeimmin koski, kun vanhat työtoverini televisioteatterista välttelivät minua Oulun teatteripäivillä 1974. Kahakorpi pysähtyi sentään vaihtamaan muutaman sanan kanssani, mutta useimmat vain nyökkäsivät nimeksi ja kävelivät ohi. Kaikki tuntevat kirjan ”Kolme muskettisoturia”, mutta monikaan ei enää muista sen jatko-osaa ”Myladyn poikaa”. Näin aikuisena jälkimmäinen kirja tuntuu itse asiassa mielenkiintoisemmalta kuin edellinen. Siinä kolmen tai paremminkin neljän muskettisoturin ystävyys joutuu todella kovalle koetukselle, kun D`Artagnan ja Atos ovat eri poliittisessa leirissä kuin Aramis ja Portos. Ystävyys on kuitenkin politiikkaa vahvempi tekijä, ja he rientävät yhdessä pelastamaan Englannin Kaarle II:sta mestauslavalta, koska heidän kaikkien mielestä kuningasta ei saanut mestata. Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen he lähtevät jälleen eri teille. Muskettisoturien ystävyydessä on jotakin, mitä eri ideologioiden fanaatikot eivät voi koskaan ymmärtää. Ystävä voi olla väärässä, mutta ystävää ei koskaan hylätä. Niinpä jo Sokrates puhui ystävyydestä kalleimpana asiana, ja Shakespeare antaa Poloniuksen sanoa pojalleen:
”..mutta jos ystävän saat, sido hänet itseesi rautavantein.”
Ystävyyden teeskenteleminen on pahinta. Siksi Hamletiin sattuu, kun hän ymmärtää että opiskelutoverit Rosencranz ja Gyldenstern ovat pettäneet hänet.
Teeskentely ja opportunismi – valtavirran mukana kulkeminen ja sen myötäileminen – ei liittynyt yksinomaan taistolaiseen toveripiiriin. Se oli näkyvillä kaikkialla politiikassa ja erityisesti kunnallispolitiikassa. Olen jälkeenpäin monta kertaa miettinyt, että jos kunnalliset päättäjät tietävät muistakin asioista yhtä vähän kuin teatterista, on päätöksenteko todella hataralla pohjalla. Jyväskylän kaupunginteatteri oli siihen aikaan saanut oikeuden alueteatterikokeiluun, jota varten se sai erityistä valtion määrärahaa. Minä olin luonut hyvät suhteet kauppaneuvos Erkki Luotoon, joka oli taloon tullessani johtokunnan puheenjohtaja. Luoto oli Jyväskylän ”keisari”. Hän oli ollut valtuuston puheenjohtaja ja jäsen monissa kunnallisissa elimissä. Lisäksi hänellä oli korkea asema Osuusliikkeessä. Luoto toimi vähän kuin kuningas Lear. Hän halusi luopua raskaasta vastuusta monissa tehtävissään ja toteuttaa vanhan unelmansa uudesta teatteritalosta, joka joitakin vuosia myöhemmin sinne rakennettiinkin. Minä tietysti kannatin Luotoa tässä asiassa ja sain paljon vastustajia. Kun Luoto oli luovuttanut suurimman osan valtaansa, hänelle kävi parissa vuodessa kuin Learille – entiset ystävät ja hengenheimolaiset (eivät sentään tyttäret) kääntyivät häntä vastaan, ja teatteritalohanke kaadettiin.
Minä sain myös osani ”Luodon miehenä” ja suurelta osalta siksi, että meitä kaikkia pidettiin kommunisteina, ja mikä pahinta teatteri oli saanut paljon myönteistä julkisuutta, jonka katsottiin menevät SKDL:n pussiin. Demarien voimamies ja valtuustoryhmän silloinen puheenjohtaja Pentti Sahi kääntyi minua vastaan ja valtuusto halusi lopettaa alueteatterikokeilun. Selitin Sahille että sellainen toimenpide tulisi kaupungille vain kalliimmaksi, ja perustelin sen taloudellisilla faktoilla. Ehkä Sahi päätteli, että jos kommunisti sanoo noin, täytyy asian olla päinvastainen. Joka tapauksessa valtuusto päätti lopettaa alueteatterikokeilun. En kuitenkaan luovuttanut, vaan kirjoitin pitkän selvityksen asiasta, ja vein sen johtokuntaan. Monen tunnin keskustelun jälkeen johtokunta päätti perustaa työryhmän, joka laatisi selvityksen valtuustolle. Minun selvitystäni ei hyväksytty. Jonkin ajan päästä työryhmä jätti selvityksensä, ja se oli melkein täysin identtinen minun tekemälleni. Vain joitakin kärkevämpiä ilmaisujani oli pyöristetty. Kolme kuukautta ensimmäisen päätöksensä jälkeen valtuusto teki uuden päätöksen, jossa teatteri sai jatkaa alueteatterikokeilua budjetin puitteissa eli niin kuin olimme siihen astikin tehneet. Polonius ei olisi voinut sen taitavammin tehdä käännöksiä, ja kaksi johtokuntamme jäsentä olivatkin meille mallina Rosencranzin ja Gyldensternin henkilöille. Mutta lopputulos oli, että minä sain vihat päälleni, vaikka olin alusta asti yrittänyt kertoa totuuden asioista. Mielestäni maailma oli sijoiltaan. Tein Hamletia, mutta eri näkökulmasta kuin viisi vuotta aikaisemmin.
Ensimmäisessä Hamletissani yhteiskunnallinen tematiikka hallitsi koko teosta ja työprosessia. Muut teemat jäivät hyvin heiveröisiksi, vaikka Ofelian järjen menetyksen syyt sekä Hamletin ja hänen äitinsä oidipaalinen suhde olivatkin jo selkeästi alullaan. Ritva Arvelon ja Hannu Kahakorven näyttelemää makuuhuonekohtausta uskaltaa katsella vielä tänäänkin.
1975 olin kehittynyt jo huomattavasti ohjaajana, ja erityisesti Turo Unholta opin paljon työprosessimme aikana. Ohjaajan dilemma on siinä, että hänen tulee johtaa työryhmää ja tarvittaessa olla sille auktoriteetti, mutta toisaalta näyttelijät, lavastajat, pukusuunnittelijat ovat juuri niitä henkilöitä, joilta ohjaaja voi oppia työtään. Jos ohjaaja on liian itsevarma ja vääpelimäinen, on hänellä pitkä matka kuljettavanaan, ja se matka voi päättyä henkiseen umpikujaan. Toisaalta jos ohjaaja on liian heikko tai lepsu, hän ei koskaan opikaan ohjaamaan. Siksi ohjaajalla on oltava hyvin voimakas tahto ja itsekunnioitus, jotta hän voi samalla kertaa ottaa vastaan ja johtaa. Jyväskylän kaupunginteatteri oli minulle toinen korkeakoulu, ja uskon sen olleen sitä monille muillekin. Me opimme toinen toisiltamme, ja siellä kehittyi monta hyvää taiteilijaa.
Hamletissa kulkee useita tärkeitä teemoja, jotka tukevat pääteemaa tai tulkinnasta riippuen voivat myös nousta siksi. Oidipus-teema liittyy Hamletin ja hänen äitinsä suhteeseen. Jo ennen haamun ilmestymistä Hamlet paheksuu erittäin voimakkaasti äitinsä avioliittoa. Makuuhuonekohtauksessa tämä mustasukkaisuus purkautuu niin raivoisana, että Haamun on keskeytettävä kohtaus. Opportunismiteema liittyy ennen kaikkea Rosencranziin ja Guildensterniin sekä Poloniukseen. Kärjistetyimpänä se esiintyy silloin, kun Hamlet kysyy Poloniukselta: ”Näetkö tuon pilven”, ja Poloniuksen järjettömissä vastauksissa, kun hän yrittää myötäillä Hamletia, tai Hamletin puheessa Guildensternille, jossa hän vertaa tätä pesusieneen. Rakkausteema liittyy Ofeliaan. Se tarjoaa mahdollisuuksia hyvin monenlaiseen tulkintaan. Tanskalaisen ohjaajan Sven Gaden hienossa Hamletin legendaan perustuvassa mykkäelokuvassa, jossa pääosaa esittää Asta Nielsen, Hamlet on nainen, joka on palavasti rakastunut Horatioon ja vain teeskentelee rakkautta Ofeliaan. Minun tulkintani lähti kysymyksestä, miksi Ofelia menettää järkensä. Tulkinta syntyi jo ensimmäisessä Hamletissani, mutta kehittyi kahdessa myöhemmässä ollen ehkä pisimmälle vietynä Oona Kamun näytellessä Ofeliaa 1990 televisioon ohjaamassani Hamletissa.
Jyväskylässä Ofeliaa näytteli ensin Hannele Lauri ja hänen jäätyä äitiyslomalle Minna Aro. Nuorelle Hannele Laurille Ofelia oli läpimurto ja hän sai siitä paljon kiitosta. Lähdin ohjauksessani siitä että Hamlet ja Ofelia rakastavat toisiaan ja vain sovinnaisuus estää heitä näyttämästä sitä avoimesti. Ofelia on perhetyttö ja Hamlet jo kokeneempi opiskelija. Kun Hamlet vahingossa surmaa Poloniuksen, jää jäljelle vain kahden nuoren ihmisen hätä. Ja hädässään he turvaavat toisiinsa, sovinnaisuuden siteet repeävät, millään ei ole enää väliä, ja he rakastelevat. Minä en ole yhdessäkään tulkinnassani hekumoinut rakastelukohtauksella, vaan antanut vain yleisön ymmärtää, mistä on kysymys. Tärkeämpi kuin rakastelu sinällään on, mitä sen jälkeen tapahtuu: yksinäisyys. Hamlet lähetetään pois ja Ofelia jää yksin teeskentelevään hoviin suojattinaan kuningas, jonka rikoksen hän mahdollisesti jo tietää. Ofelia tuntee olevansa langennut nainen ja syyttää siitä itseään, mikä johtaa järjen menetykseen. Se käy oikeastaan ilmi hänen esittämässään pienessä laulun pätkässä.
OFELIA:
Ei sanaakaan tästä, pyydän, mutta jos teiltä kysytään, mitä se tarkoittaa vastatkaa näin:
Ol Valentinin päivä se / kun varhain aamulla / yks tyttö alla ikkunan / jo kutsui kultaansa,
ja poika nousi, pukeutui / ja käski sisään nyt / sen immen, muttei impenä / hän sieltä lähtenyt.
CLAUDIUS:
Ofelia hyvä!
OFELIA:
Toden totta, vannomatta paras, mutta loppu menee näin:
Voi Kristus auta, varjele! / voi tätä häpeää! / Ne pojat ottaa kun ne saa, / syy siitä niille jää.
Kun viettelit niin vannoitkin / sä minut naivasi! / – Niin totta vieköön naisinkin / jos neitsyt olisit!
(Suom. Lauri Sipari)
Hän antaa takoa itselleen rautaisen siveysvyön. Näin Ofelian hulluus ei ole epämääräistä hulluutta, vaan sillä on sisältö. Vaikka tämä tuntui minusta aivan selvältä, niin Katri Weltheim kirjoitti kiittävässä arvostelussaan, että hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista tulkintaa. Ofelia syyttää itseään mutta myös kuningatarta ja kuningasta. Ehkä Ofeliakin murhattiin, vaikka Shakespeare ei anna niin ainakaan suoraan ymmärtää. Kuka tietää!
Vielä 70-luvulla kaikki mielestämme ”edistykselliset” nuoret olivat vasemmistolaisia ja uskoivat sosialismiin, mutta 70-luvun puolivälissä oikea ja väärä alkoivat käydä sumeiksi. Tekopyhyys, teeskentely ja militantti tottelevaisuus alkoivat näyttää meidän vasemmistomme riveissä melkein pahemmalta kuin Neuvostoliitossa. Se huipentui vähän myöhemmin Matti Rossin tekemään unkarilaisen kirjailija Denes Kissin ilmiantoon, kun tämä oli nimittänyt Stalinia ”punaiseksi fasistiksi”. Matti itse tuskin osasi aavistaa tekonsa seurauksia. En ole koskaan keskustellut tapauksesta hänen kanssaan, mutta se oli mielestäni militantin puolueuskollisuuden kirkkaimpia ilmentymiä 70-luvulla.
Toisin kuin 1970, me emme lähteneet etsimään mitään erityistä ”ajankohtaista” tulkintaa, vaan pyrimme kertomaan vain mahdollisimman hyvin Hamletin tarinan ohjeena hänen oma repliikkinsä, jonka hän kuolevana lausuu Horatiolle: ”Oi Horatio! Kerro maailmalle tarinani oikein.” Meidän tulkinnassamme pääteemaksi kuitenkin nousi oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen pyrkivän ihmisen yksinäisyys maailmassa, jossa kaikki tuntuvat hyväksyvän valheen ja teeskentelyn. Kaiken pohjana on oikean ja väärän vaikea arvoitus, joka on kirjoitettu niin Hamletin henkilöön kuin näytelmän rakenteeseen.
Hamlet oli teatterissa suuri läpimurtoni. Arvostelut olivat loistavia, ja ensi-illan aplodit kestivät varmaan toistakymmentä minuuttia, sillä ne eivät meinanneet millään loppua. Viimein päätimme vetää rautaesiripun alas, mutta saimme tehdä sen moneen kertaan ja aplodit jatkuivat silti. ”Nyt se pysyy kiinni”, sanoin, ”vaikka taputtaisivat aamuun asti”. ”Jäitä hattuun”, huusi aina huumorintajuinen Heimo Happonen, ja me siirryimme ylös henkilökunnan tiloihin yleisön jatkaessa vielä jonkun aikaa aploodeejaan.
TAKAISIN EDELLISELLE SIVULLE