Maailmankatsomuksellisesti ehkä merkittävin ja samalla kantaaottavin työni Lahdessa oli Shakespearen Julius Caesar. Se sai ensi-iltansa Lahden kaupunginteatterissa vuonna 1997. Roomassa poliitikot olivat myös sotilaita, meillä ne olivat vain nykyaikaisia poliitikkoja, vaikka salaliittolaiset kantoivatkin attaseasalkuissaan tikareita. Tämä mahdollisti naisnäyttelijöiden käyttämisen joissakin miehille kirjoitetuissa rooleissa. Monet roolityöt, varsinkin H-P Björkmanin Brutus, Tiiti Komulaisen Cassius sekä Erkki Saarelan Antonius, ovat vieläkin vahvasti mielessäni. Kari Junnikkala lavasti näytelmän ja Pekka Ojamaa puvusti sen. Media oli lavastuksen lähtökohtana. Junnikkala päällysti roomalaistyylisen rakennelman sanomalehdillä, joista saatiin marmoria muistuttava pinta. Halusin että televisiosta voitaisiin seurata tapahtumia tarvittaessa reaaliaikaisesti, mutta budjettimme oli sen verran pieni, ettei meillä ollut varaa ostaa televisioita, jotka olisivat näytelmässämme edustaneet mediaa. Siihen aikaan puhuttiin jo paljon sponsoroinnista. Sanoin Karille, että mehän voimme pyytää tarvitsemamme sanomalehdet paikalliselta suurlehdeltä Etelä Suomen sanomilta ja sanoa, että jos he ostavat meille tarvittavan tv-kaluston, he saavat mainoksensa televisioon. Käytetään kaupallisuutta hyväksemme. Mainokset kuuluvat mediaan. Etelä Suomen sanomissa oli nuori innostunut markkinointimies Toni Ihander, ja hän innostui asiasta. Lavastus päällystettiin Etelä Suomen sanomilla ja me saimme televisiomme.

Jo ennen kuin aloitin Lahdessa olin pyytänyt Lauri Siparia suomentamaan Julius Caesarin. Suomesta oli tullut Euroopan unionin jäsen 1990-luvun puolivälissä Sitä voidaan pitää sitten itsenäistymisen merkittävimpänä käännekohtana maamme historiassa. Kansalaisille annettiin mahdollisuus äänestää EU:iin liittymisestä, mutta euroon siirtymisestä ei enää äänestetty. Lahteen tullessani keskusteltiin jo vakavasti uudesta valuutasta ja markkaa oli kellutettu, että voisimme ottaa euron käyttöön ensimmäisten joukossa. Aavistin myös, että siitä ei enää tulla äänestämään, ja se suututti minua. Julius Caesar tarjosi vaihtoehdon demokratian ja politiikan mekanismien tutkimiselle. Olen analysoinut näytelmää melko tarkasti WSOY:n julkaiseman Julius Caesarin esipuheessa.

Jotaarkka Pennasen esipuhe Julius Caesarin suomennokseen WSOY

Julius Caesaria pidetään William Shakespearen ensimmäisenä suurena tragediana. Päällimmäisin puolin se kertoo salaliitosta ja Julius Caesarin vuonna 44 eKr. tapahtuneesta murhasta, joka johti kansalaissotaan. Salaliiton pääarkkitehteja olivat Brutus ja Cassius. Caesar kuolee näytelmän ensimmäisellä puoliajalla, mutta hänen haamunsa ilmestyy vielä kaksi kertaa, viimeksi Filippoin kentällä, jossa salaliittolaiset kärsivät tappion Marcus Antoniukselle ja Octaviukselle (myöh. keisari Octavianus). Vapaasti käsitelty historiallinen juoni on kuitenkin vain kehys Shakespearen ajan Eurooppaa ja erityisesti Englantia askarruttaneelle kysymykselle tyrannin kukistamiseen tähtäävän kapinan oikeutuksesta. Sellaisena se on näytelmä poliitikoista ja politiikasta, sen moraalista että moraalittomuudesta, ja juuri siksi niin universaali.

Julius Caesar on todennäköisesti kirjoitettu 1599 uuden Globe-teatterin avausnäytelmäksi. Shakespearen kohdalla kirjoitusajankohdat ovat aina enemmän tai vähemmän arvailujen ja päättelyiden varassa. Sveitsiläinen tohtori Thomas Platter kirjoitti nähneensä Julius Caesarin 21.9.1599. Hän oleskeli Englannissa 18.9 – 20.10 välisenä aikana. Yleisesti tiedetään, että Shakespeare lopetteli kesällä 1599 Henrik V:n kirjoittamista. Henrikissä on jo viittauksia Caesariin henkilönä. Viidennen näytöksen alussa kuoro lausuu:

Kuink’ asukkaitaan Lontoo maalle purkaa.

Lord Mayor veljinensä loistossaan,

Kuink’ itse vanhan Rooman senaattorit,

Kannoillaan koko plebeijien liuta,

Voittoisaa Caesaria käyvät vastaan;

(Suom. Paavo Cajander)

Plutarkhos on kirjoittanut kirjassa Kuuluisien miesten elämänkertoja ensimmäisessä luvussa Antoniuksesta hyvin samankaltaisen kuvauksen Caesarin paluusta Roomaan. Voi olla että Shakespeare jo kirjoittaessaan Henrik V:ttä suunnitteli Julius Caesaria, mutta kirjoitti sen vasta saatuaan Henrikin valmiiksi loppukesästä 1599.

Jotkut viimeaikaiset tutkimukset uskovat ensi-esityksen tapahtuneen kesäkuun 12. eikä syyskuun 21. Sitä on perusteltu mm. astrologiaan liittyvillä selityksillä. Kesäkuun 12. 1599 oli niin astronomisesti kuin astrologisesti merkittävä päivä. Silloin oli uusi kuu, ja Southwarkissa oli klo 1 iltapäivällä laskuveden aika. Nousuvesi olisi tarkoittanut, että ihmisten olisi pitänyt tarpoa mudassa. Astronomiaan perehtyneet tietävät myös, että kesäkuun 12:na oli juliaanisen kalenterin mukaan kesäpäivän seisaus Englannissa, jolloin yö oli lyhyimmillään. Aurinko ja kuu näkyivät kaksi kertaa yhtä aikaa taivaalla. Se merkitsi myös erityisen voimakasta vuoroveden vaihtelua. Astrologien mukaan tuo kesäkuun 12. (siis. nykyään 21.) olisi ollut erityisen suosiollinen uusille yrityksille, ja myös tähtien asema olisi tukenut tällaista käsitystä. Koska astrologia oli siihen aikaan astronomiaan verrattavissa oleva tiede, voi hyvin kuvitella, että kesäkuun 12. olisi valittu avauspäiväksi. Lontoon yliopiston emeritusprofessori David Daniellin mukaan mikään muu seikka ei kuitenkaan tue tällaista käsitystä . Oli miten oli, minulle riittää, että Julius Caesar on kirjoitettu 1599 Henrik V:n jälkeen ja ennen Hamletia.

Shakespearen näytelmien tematiikka on aina liittynyt voimakkaasti hänen omaan aikaansa. Paavinvalta menetti otettaan jo 1400-luvulla, ja sen seurauksena italialaisen yläluokan jäsenet olivat enemmän vapaa-ajattelijoita kuin kristittyjä. Heitä kiinnosti enemmän Platon ja Cicero kuin evankeliumit ja kirkkoisät. Taiteet kukoistivat ja taikausko jätettiin tavalliselle rahvaalle, joka sai maksaa kukoistuksen viulut. 1500-luvulla Paavin ja Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisarin, Espanjan Kaarle V:n välinen taistelu heikensi jo ennestäänkin asemaansa menettänyttä paavinvaltaa ja antoi tilaa uskonpuhdistuksille. Ruhtinaat itsenäistyivät ja Englannissa tudorien Henrik VIII rikkoi välinsä Rooman kirkon kanssa. Kreikkalais-roomalainen kulttuuri levisi Euroopassa. Monet taiteilijat kuten Shakespearekin pyrkivät yhdistämään tätä uutta arvomaailmaa kristillisiin käsityksiin ja kuviin. Ylempi luokka tunsi Englannissakin kuudennellatoista vuosisadalla Rooman historiaa ja sen kulttuuria melko hyvin. Sen aristokratian kunniakäsitykset sopivat monessa suhteessa ritarien ihanteisiin, ja caesarien historia tuki aatteellisesti yksinvaltiuteen pyrkivää kuningasvaltaa. Shakespearen kuningasnäytelmät sisälsivät jo viittauksia Roomaan. Gaius Julius Caesar oli loistava esimerkki ja vertauskuva uusille itsevaltiaille, joilla ei tosin vielä ollut yhtä korkeaa sivistystasoa kuin antiikin roomalaisilla hallitsijoilla.

Egon Fridell kirjoittaa Uuden ajan kulttuurihistoriassa:

Englanti oli kuudennentoista vuosisadan kestäessä kohonnut keskiaikaisesta pikkuvaltiosta uudenaikaiseksi eurooppalaiseksi suurvallaksi, ei hallitsijansa avulla, kuten lojaali legenda kertoo, vaan hallitsijoistaan huolimatta, jotka melkein kaikki olivat keskinkertaisia ja osaksi halpamaisia. Henrik kahdeksannen olemme jo muutamia kertoja kohdanneet. Yksin Shakespearekaan ei tilatussa hovirunoudessaan kaikilla taiturillisilla kaunisteluillaan ole kyennyt antamaan muuta kuvaa kuin raa’an ja katalan despootin. Tarvitsee vain katsella Holbeinin muotokuvaa saadakseen käsityksen tästä jalokivillä koristetusta teurastajamestarista, tästä eläimellisen energian ja kyllästymättömän vitaliteetin tuhoavasta ruumiillistumasta. (WSOY, 1989, suom. Erik Ahlman)

Mutta kaikesta raakalaisuudesta huolimatta kuningasvalta lujittui ”hallitsijoistaan huolimatta” kuten Fridell toteaa. Meriteiden avautuminen ja kaupankäynnin kasvaminen tuki mieluummin yhden kuninkaan valtaa kuin läänitysherrojen mahdin kasvamista. ”Merkantilismi on kapitalismin ensivaihe sellaisena aikana, jolloin sen vastustajat vielä olivat voimakkaat”, kirjoittaa toinen tunnettu kulttuurihistorioitsija Hartvig Frisch, ”ja siksi täytyi tämän uuden talousjärjestelmän nojautua ruhtinaanvaltaan.” Vaikka merkantilismi-käsitteen esittääkin vasta paljon myöhemmin Ranskan Jean Babtiste Colbert, niin Frischin mukaan tämä talouselämää 1700-luvulla hallinnut ajattelu on todellisuudessa alkanut siitä hetkestä, kun feodaaliyhteiskunta rupesi osoittamaan rappeutumisen merkkejä. Kuninkaat tarvitsivat virkamiehiä ja sotavoimia, ja siihen taas tarvittiin rahaa. Sitä saatiin kolmella tavalla: merirosvouksella ja siirtomaiden ryöstämisellä, pakkokaupalla siirtomaissa (ts. alkuasukkaat pakotettiin ostamaan kalliilla hinnoilla tarvikkeita, joista heille ei ollut hyötyä) ja kolmanneksi orjatyöllä ja siihen liittyvällä orjakaupalla. Kaikesta tästä tuotosta hallitsija verotti oman osuutensa. Voitot olivat valtavia ja Eurooppaan virtasi pääomaa. Kummallekin uudelle vallalle, taloudelliselle ja hallinnolliselle, oli yhteistä pyrkimys mahdollisimman suuren jalometallivaraston luomiseen, mikä tarkoitti, että ne tarvitsivat toinen toistansa. Siinä missä nykyään puhuttaisiin markkinavoimien edusta, puhuttiin tuolloin kuninkaan tai valtakunnan edusta. Liikevoiton edistäminen valtakunnassa oli hallitsijalle yhtä tärkeää kuin lakien säätäminen. Valtion vaurastumisen ansiosta myös tieteet ja taiteet kehittyivät. Brittien imperiumi otti ensimmäisiä askeleitaan ja Elisabetin asema oli luja. Kuningasnäytelmät sen sijaan vahvistivat Shakespearen asemaa ja tekivät hänen teatterinsa tunnetuksi. Mutta vaikka niiden tapa käsitellä lähihistoriaa vastasi ajan yhteiskunnalliseen tilaukseen, ei niitä silti voida pitää propagandistisina. Kaikkien veritöiden ja juonittelujen keskellä Shakespearen kyky esittää ihminen särmikkäänä ja paljastaa sanojen taakse kätkeytyvät tarkoitusperät tekivät hänen teatteristaan ainutlaatuisen.

Elisabetin ajan yleinen hyvinvointi merkitsi kuitenkin vain ylä- ja keskiluokan olojen parantumista. Kaikki taloudellinen toiminta tuli riippuvaiseksi hallitsijasta, joka jakoi monopolioikeuksia. Alahuoneen käsitellessä vähän ennen Elisabetin kuolemaa tätä asiaa esitettiin luettelo monopoleista. Siihen sisältyivät mm. suola, teräs, ruuti, pelikortit, vasikannahka, häränluut, öljy, etikka, hiili, salpietari, lasi, paperi, tärkkelys, tina, olut, sarvet, nahka, espanjalainen villa ja irlantilainen lanka. Silloin eräs alahuoneen jäsen oli huudahtanut: ”Eikö leipä olekaan mukana?” Kaiken saavuttamansa menestyksen keskellä Elisabet joutui 1601 säätämään ”Köyhäinapulain” (Elisabethan Poor Law), joka osoitti hyvin selvästi, kuinka varakkaan keskiluokan kukoistaessa köyhyys levisi kaikkialla. Englannin maaseudun aitaaminen, joka johtui pääasiallisesti villateollisuuden tarpeista, oli syössyt perinteisen elämän sekasorron partaalle hänen hallituskautensa loppupuolella. Kaupunkeihin tulviva köyhälistö saattoi käydä myös vaaralliseksi poliittisten juonittelujen seurauksena. Kuningatar sai olla jatkuvasti varuillaan, ja hänen hallituskauttaan varjostivat veriset teloitukset.

Vuosisadan loppuun mennessä Elisabetin hallinnon ankaruus lähenteli jo tyranniaa. Vastustajat eivät sulkeneet salaliiton ja kapinankaan oikeutusta pois. Hallitus oli saanut 1599 vakavan varoituksen kuningattaren suosikin Essexin jaarlin toiminnasta ja mahdollisesta kapinan suunnittelusta. 1595 0li ilmestynyt Samuel Danielin Ruusujen sodasta kertova runoelma, josta suhteettoman suuri osa, 160 säkeistöä, käsitteli Rikhard II:n kuolemaa. Rikhard II:sta ja Caesaria verrattiin toisiinsa. Edellistä pidettiin tyrannian uhrina, ja jälkimmäistä tyrannian pelon uhrina. Essexin jaarlin tukijat eivät niinkään olleet kiinnostuneita Rikhardin viraltapanosta, vaan hänen murhastaan. Jaarli itse oli Irlannissa sotajoukon päällikkönä tukahduttamassa kapinaa aivan kuten Rikhard II aikanaan. Essex ei palannut Lontooseen sankarina, vaan epäonnistui tehtävässä kuten edeltäjänsä Rikhard, mutta se ei laimentanut hänen ihailijoidensa intoa. Maaliskuussa 1599 oli ilmestynyt John Haywardin, joka oli asianajaja ja tiedemies, Henrik IV:n elämää ja hallituskautta käsittelevän kirjan ensimmäinen osa. Se alkaa koko sivun omistuksella Essexille: ”Magnus siquidem es, et presentii iudicio et futuri temporis expectatione” (Sinä olet todellakin suuri ja täytät niin nykyisen kuin tulevien aikojen odotukset.suom. J.P). Kirjan nimi johtaa harhaan, sillä 84 sivua 149:stä on melkein kokonaan Rikhardista. Henrik kruunataan vasta sivulla 97 ja Rikhard murhataan sivulla 133. Loppu selvittelee traagisen tapahtuman seurauksia. Sivut 100-110 käsittävät Piispa Carlislen puheen, jossa tämä puolustaa vangittua Rikhardia edelleen hallitsijana. Kirjan painopiste on Rikhardin viraltapanossa ja Henrikin suorittamassa vallananastuksessa. Haywardin käskettiin poistaa Essexille kirjoitettu omistus, ja hän joutui vähän myöhemmin istumaan Towerissa Elisabetin kuolemaan asti. Mutta muutama vuosi myöhemmin Jaakko I:n noustua valtaistuimelle John Haywardin kirjasta julkaistiin uusi painos, ja omistus Essexille liitettiin mukaan.. Kirjailija itse vapautettiin. Kuninkaan viraltapano oli Englannissa kuuma aihe. Jo kaksi kuningasta oli sen kokenut: ensin Edward II ja sitten Rikhard II. Paradoksaalista kyllä, juuri Edward II määräsi 1322, että parlamentin oli hyväksyttävä kaikki asetukset, mikä sitten aikaa myöten vahvisti sen asemaa.

Shakespearen kirjoittaessa Julius Caesaria keskusteltiin Englannissa Caesarin ja hänen salamurhansa historiallisesta merkityksestä. Caesar oli itsevaltiuden symboli. Olihan Euroopassa jo useampi hallitsija julistautunut Rooman keisariksi. Kaarle Suuri kruunattiin Rooman keisarikunnan keisariksi v. 800. Habsburgien johtama Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta syntyi 1400 luvulla. Petrarca kirjoitti Caesarista ylistävän elämänkerran, ja Dante sijoitti Brutuksen ja Cassiuksen helvetin alimpaan piiriin yhdessä Juudas Iskariotin kanssa. Caesar oli myös legendojen ja satujen aiheena. Välillä hän oli Oberonin isä, keijukaisten kuningas ja Brunhildin poika. Hänestä tehtiin myös Hectoriin, Aeneasiin tai kuningas Arthuriin verrattavissa oleva soturi. Hän oli kaupunkien perustaja, paavien ja hallitsijoiden esi-isä.

Julius Caesar jakoi kuitenkin mielipiteitä jo ennen kuin hän oli edes kuollut, ja keskustelu hänen salamurhastaan on jatkunut meidän päiviimme asti. Kirjapainotekniikan ansiosta myös kreikkalaiset ja roomalaiset klassikot levisivät luostareista eri puolille Eurooppaa. Älymystön kiinnostus Rooman historiaa kohtaan kasvoi, kun Lucanusta, Plutarkhosta, Suetoniusta ja Ciceroa alettiin painaa uudistetussa muodossa kirjoina. Jokainen sukupolvi kommentoi uudestaan historian tulkintoja ja varsinkin Caesaria ja hänen salamurhaansa liittyviä teemoja. Marcus Annaeus Lucanuksen eeppisessä runoelmassa Bellum Civile Caesar esiintyy tasavallan hävittäjänä, mutta Pompeiuskaan ei säästy kritiikiltä, ja runoelma uhkuu vihaa tyranniaa kohtaan. Kuvaava on Brutuksen puhe Catolle ennen Farsaloksen taistelua (runoelmaa on myös kutsuttu (Pharsaliaksi):

” Leave to Rome no hand
To raise against herself in civil strife.
Or, if Italia by the gods be doomed,
Let all the sky, fierce Parent, be dissolved
And falling on the earth in flaming bolts,
Their hands still bloodless, strike both leaders down,
With both their hosts! Why plunge in novel crime
To settle which of them shall rule in Rome?”

Ja vähän myöhemmin:

“The one man free is Caesar. But if thou
For freedom and thy country's laws alone
Be pleased to raise the sword, nor Magnus then
Nor Caesar shall in Brutus find a foe.
Not till the fight is fought shall Brutus strike,
Then strike the victor."

Runoelma puolustaa tasavaltaa ja demokratiaa. Ja vaikka siinä ihaillaan erityisesti Pompeiusta, niin Brutus on valmis iskemään vapauden tähden kumman tahansa heistä maahan. Farsaloksen taistelun jälkeen Brutus joutui vangiksi, mutta Caesar armahti hänet ja otti lähipiiriinsä. Myös Suetonius ja Plutarkhos ylistivät suuresti Caesarin ansioita, mutta katsoivat, että hänen kunnianhimonsa on hävitettävä. Caesar on toisaalta suurmies, eikä vähiten merkittävä valtiolle. Hän on vieraanvarainen, rakastettu ja rakastava, ja toisaalta taas röyhkeä, itsepäinen ja häikäilemätön. Keskustelu ihmisoikeuksista kiertyi aina hänen persoonansa ympärille. Kuudennentoista vuosisadan poliittiset teoreetikot pyrkivät enimmäkseen nostamaan monarkian parhaimmaksi hallitusmuodoksi ja ehkäisemään vaihtoehdoista käytävää keskustelua, mutta Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertojen latinankielisen uusintapainoksen ilmestyminen vauhditti kriittistä keskustelua. Myös ranskan- ja englanninkieliset käännökset nostivat esille Plutarkhoksen ilmeisen sympatian Rooman tasavaltaa kohtaan ja Caesarista kiisteltiin jälleen eri puolilla Eurooppaa. Robert S. Miola tiivistää kirjassaan Tyrannicide kysymyksenasettelun erinomaisesti: ”kuinka erottaa tyranni oikeudenmukaisesta kuninkaasta; kuinka erottaa kateelliset murhaajat sankarillisista tasavaltalaisista; koska ja milloin on salamurha oikeutettu.”

Caesaria ja Brutusta käsittelevä kirjallisuus on massiivinen ja laaja. Melkein kolmekymmentä vuotta ennen kuin Shakespeare aloitti Julius Caesarin kirjoittamisen käytettiin Englannin kirkoissa tudorien saarnakirjaa. Viimeinen eli 21. saarna oli nimeltään ”Tottelemattomuutta ja tarkoitushakuista kapinaa vastaan” (Against Disobedience and Wilful Rebellion) teksti pohjaa enemmänkin roomalaiseen oikeuteen ja stoalaiseen opetukseen kuin kristinuskoon. Saarna julkaistiin 1570 ja -71. Siinä puhuttiin kapinasta mitä ankarimmilla termeillä, ja todettiin sen olevan syntiä niin Jumalaa kuin ihmistä vastaan. Caesarin jumalasemalla oli käyttöä myös eurooppalaisille yksinvaltiaille. Vaikka em. saarnaa luettiin yleisesti kirkoissa, otettiin Elisabetin hallituskauden loppupuolella kapina hallitsijaa vastaan niin vakavana mahdollisuutena, että älymystön johtajat eivät puhuneet siitä enää vain Rooman historian varjolla, vaan tietyt piirit olivat valmiita ryhtymään poliittiseen ja aseelliseen kapinaan Essexin jaarlin johdolla. Essexin tukijat olivat suurelta osalta Sidney-seuran (Sidney circle) jäseniä. Seura oli saanut nimensä Sir Philip Sidneyn mukaan, ja sitä pidettiin Elisabetin lähipiirin jälkeen Englannin vaikutusvaltaisimpana keskustelufoorumina. Sir Philip itse oli paitsi huomattava virkamies, myös kirjailija ja runoilija sekä seuran keskushahmo. Toinen merkittävä henkilö oli hänen sisarensa Mary, Pembroken kreivitär, joka oli merkittävä kirjallinen vaikuttaja. Hän käänsi englanniksi Robert Garnierin näytelmän Antoine nimellä The Tragedy of Antonie, jossa Kleopatra on siveä petetty vaimo. Seura jäseninä oli huomattavassa poliittisessa asemassa olevia aristokraatteja, mutta siihen kuului myös aikansa eturivin intellektuelleja ja taiteilijoita kuten Giordano Bruno, John Dee, Folke Greville jne. Roomalaisissa näytelmissä kuten Antoniessa pohdittiin kysymystä, miten yksityinen ihminen voi selviytyä tyranniasta.

Sir Philip Sideyn Astrophil ja Stella runoelman nainen Stella oli Essexin jaarlin sisar. Sidneyn leski meni Essexin kanssa naimisiin. Mitä todennäköisimmin Sidney ja Essex olivat tutustuneet pieneen italialaiseen kirjaan, jonka nimi oli Diktaattori Julius Caesar, joka tosin julkaistiin Englanniksi vasta 1600. Kirja esittää Caesarin itsekkäänä ja kyynisenä opportunistina. Orlando Pescettin näytelmä Il Cesare vuodelta 1594 sympatisoi laajalti Brutusta, ja on mahdollisesti ollut myös eräs Shakespearen tragedian lähteistä. Sidney-seura oli Essexin jaarlin tärkeimpiä tukijoita. Ja vaikka vuoden 1601 kapina päättyikin Elisabetin täydelliseen voittoon, ja jaarli itse mestattiin, ei keskustelu tyranniasta loppunut siihen. Viisikymmentä vuotta Julius Caesarin kirjoittamisen jälkeen Elisabetin seuraajan Jaakko I:n poika kuningas Kaarle I teloitettiin parlamentin toimesta.

Vuosisadan vaihteen Englannista ei tyrannia ollut vaikea hakea. Kuningatar Elisabetin politiikasta löytyy monia paralleeleja Caesar-debattiin. Hän antoi esittää itsensä kuolemattomana Keijujen kuningatar Gloriana. Hän kontrolloi tarkasti itsestään maalattuja kuvia. Viralliset kuvat hänen viimeisinä vuosinaan olivat sanoinkuvaamattoman kauniita ja iättömiä, vaikka hän oli jo lapsena sairastanut isonrokon. Hänen kuolemansa jälkeen syntyi kultti, jossa Elisabetia palvottiin melkein jumalattarena - aika ja kuolema eivät koskettaneet häntä. Egon Fridell toteaa Maria Stuartin ja Essexin teloituksista, että kummatkin olivat syyllisiä salaliittoon, mutta että Elisabet

ei ainoastaan yksinkertaisesti toteuttanut veristä oikeuttaan, vaan myöskin tahtoi itselleen lisäksi korjata kunnian naisellisen lempeyden ja kristillisen laupeuden osoittamisesta. Myöskään ei kukaan järkevä ihminen tahdo häntä moittia hänen monista rakastajistaan, mutta kylläkin siitä häpeämättömästä tekopyhyydestä, millä hän koko hallituskautenaan salli juhlia itseään ”neitseellisenä kuningattarena” ja esimerkiksi suvaitsi, että Walter Raleigh, jonka itse täytyi olla paremmin asiasta perillä, antoi ensimmäiselle englantilaiselle siirtomaalle hänen mukaansa nimen Virginia. (WSOY, 1989, suom. Erik Ahlman)

Shakespeare oli kuningasnäytelmiä kirjoittaessaan tuonut rohkeasti esiin verityöt, juonittelun ja valtataistelun, mutta missään vaiheessa hän ei niissä kyseenalaistanut kuninkuuden pyhyyttä. Oli heikkoja ja vahvoja kuninkaita, mutta kaiken kaikkiaan valtataistelu oli johtanut tudorien hallituskauteen, kuningasvallan lujittumiseen ja kuningatar Elisabetin hallintoon. Kuninkaan erottamista ei voinut enää käsitellä Englannin historiaan tukeutuen, vaan keskustelu oli käytävä Caesarin persoonan ympärillä.

Shakespeare oli jo ennen Julius Caesaria kirjoittanut roomalaisaiheisista näytelmistään Titus Andronicuksen sekä sonetin Lucretian ryöstö . ” Näytelmät Antonius ja Kleopatra, Coriolanus ja Cymbeline on kirjoitettu 1600-luvun puolella. Niiden erilaisuudesta huolimatta ovat monet tutkijat, mm. Michael Platt, yrittäneet löytää niistä yhteisiä piirteitä nostamalla esiin niiden moraalin ja poliittisen kysymyksenasettelun. Paul A. Cantor vertaa kirjassaan Shakespeares Rome: Republic and Empire tasavallan kuvaa näytelmässä Coriolanus imperiumin kuvaan Antoniuksessa ja Kleopatrassa. Hänen mielestään thumos eli taistelun henki on ominaista tasavallalle, kun taas eros ja mielihalu ovat ominaisia imperiumille. Robert S, Miola puolestaan polemisoi näitä käsityksiä vastaan kirjassaan Shakespeare’s Rome väittäen nykyaikaisen kritiikin olevan orgaanisempaa ja lähtevän siitä, että sen paremmin Roomaa kuin Shakespearen näytelmiä ei rakennettu päivässä. Shakespearen Rooma-kuva kehittyi hänen näytelmiensä myötä. Hän yhdisteli erilaisia lähteitä selvittämällä kapinan ja invaasion poliittisia motiiveja sekä tutkimalla kolmen roomalaisen ihanteen: vakauden, kunnian ja pietasin vaikutuksia näytelmiensä teemoihin. Pietas tarkoitti roomalaisilla rakastavaa kunnioitusta perhettä, isänmaata ja jumalia kohtaan. Vakaus oli juuri se piirre Caesarin tai pitäisikö sanoa caesarien politiikassa, joka tuki itsevaltiutta ja oli esimerkkinä Elisabetin politiikalle. Myöskin kunnia liittyi olennaisesti englantilaisen aateliston arvomaailmaan, mutta käsitteinä pietas ja inpietas, joihin palaan myöhemmin, kuvaavat sitä uutta puolta, joka Julius Caesarissa tulee esille.

Historiallisista kehyksistään huolimatta Julius Caesar liittyy enemmän Shakespearen kuningasnäytelmiin kuin roomalaisaiheisiin teoksiin. Se eroaa kuitenkin edellisistä politiikan olemuksen ja käsittelyn suhteen. Julius Caesarissa henkilöt ovat moniulotteisempia, eikä kirjailija asetu selvästi kenenkään henkilön puolelle. Caesar on myös rakenteeltaan erikoinen, sillä näytelmän ”sankari” ja nimihenkilö kuolee ennen näytelmän puoliväliä. Tosin hänen haamunsa esiintyy vielä loppupuolella, mutta sekin on suhteellisen vähäistä.

Julius Caesar alkaa kohtauksella, jossa kansantribuunit Flavius ja Marullus moittivat roomalaisia siitä, että he vähän aikaisemmin hurrasivat Pompeiukselle, mutta ovat nyt juhlimassa tämän voitokasta vihamiestä Caesaria. Tribuunit hajottavat kansankokouksen ja vaativat miehiä repimään alas kaikki koristeet. Kohtauksen lopussa Flavius sanoo:

Kun nyhdämme nämä sulat Caesarilta,

hän ei nouse turhan korkealle

yläpuolellemme, ja liidä siellä

pitäen meitä pelossa ja nöyryydessä. (I.1)

Heti näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa viitataan Caesariin vallanhaluun, ja kun hän itse astuu näyttämölle seuraavassa kohtauksessa, häntä varoitetaan vihjaten salaliitosta: ”Varo maaliskuun idusta.” Idus oli joko maaliskuun 13. tai 15. päivä, ja se oli pyhitetty Jupiterille. Iduksena kunnioitettiin vanhempaa talonväkeä ja erityisesti perheen päätä. Tässä yhteydessä idus on kaksiselitteinen: toisaalta se voi viitata Caesariin perheen päänä, toisaalta taas vanhempiin eli senaattiin. Caesar tulee ja menee seurueineen kuin sankari ainakin, mutta hänen luonteestaan annetaan melko tyly vaikutelma, kun hän puhuu kaiken kansan kuullen vaimonsa hedelmättömyydestä. Vasta Caesarin seurueen poistuttua esitellään Brutus ja Cassius, tulevan salaliiton johtajat.

Brutus on avainhenkilö, koska hänen esi-isänsä oli aikoinaan Rooman tasavallan perustajia ja ensimmäinen konsuli, ja kansa kunnioittaa häntä sekä hänen taustansa että rehellisen maineensa tähden. Brutus kuului aikaisemmin Pompeiuksen liittolaisiin. Caesar otti hänet suojiinsa Farsaloksen taistelun jälkeen. Cassius tunnustelee Brutuksen mielipiteitä ja vetoaa tämän taustaan ja isänmaallisuuteen Rooman kansalaisena. Brutuksen motiivit esitetään hyvin jaloina, ei Caesarin henkilöä, vaan tyranniaa kavahtavina, kun taas Cassiuksen motiiveissa esiintyy myös henkilökohtaisen katkeruuden piirteitä.

Caesar on läsnä Cassiuksen ja Brutuksen kohtauksessa kauempaa kuuluvien fanfaarien ja huutojen kautta, jotka saavat selityksensä seuraavassa kohtauksessa. Caesarille on tarjottu kruunua, ja hän on kolmasti kieltäytynyt. Salaliittopohjustukset jatkuvat, uusia henkilöitä tulee ja Caesarin persoona narsistisena tyrannina saa lisäväriä. Caesar ilmestyy vielä seurueineen ja kertoo Antoniukselle epäilynsä Cassiuksen luonteesta, mutta lukijan saama kuva hänestä ei muutu.

Ensimmäinen tuomio tai varoitus salaliittolaisille tulee luonnolta myrskyn ja ennusmerkkien muodossa, mutta kuten ennusmerkkejä aina, niitä voidaan tulkita ja tulkitaankin eri tavoin. Casca pelästyy nähtyään Caesaria symboloivan leijonan, mutta Cassius moittii häntä, eikä välitä leijonavertauksesta:

Casca, olet tylsä, ja ne hengen kipinät

jotka tekee roomalaisen puuttuu sinusta,

tai et käytä niitä. (I.3)

Cassius on sotilas ja mielipiteissään yksiviivainen, mutta vaikka hänessä onkin samoja katkeruuden ruokkimia kunnianhimon piirteitä kuin Jagossa, on hän myös hyvin yksiselitteisesti patriootti. Hän kertoo Brutukselle, kuinka hän kantoi Caesaria selässään ja pelasti tämän.

”Apua, Cassius, tai hukun!” Ja niin kuin Aeneas,

suuri esi-isämme, kantoi Troijan liekeistä

hartioillaan vanhan Ankhiseen,

toin minä Tiberistä väsyneen Caesarin. (I.2)

Rinnastus liittyy Vergiliuksen Aeneas-runoelmaan, jossa poika pelastaa isän. Robert S. Miola ottaa tämän piirteen esille teoksessaan Shakespeares Rome yhtenä tärkeimpänä roomalaisen kulttuurin muotona. Pietas tarkoittaa pojan huolenpitoa ja velvollisuutta isäänsä kohtaan. Cassius on Rooman poika ja Caesar on pater patriae. Cassiuksella pietas muuttuu päinvastaiseksi – impietasiksi, jossa poika on valmis murhaamaan isänsä, koska isä on pettänyt Rooman. Miola käyttää sanaa impietas, mutta asia voidaan nähdä niinkin, että Rooman tasavalta on isä, ja kaikki roomalaiset sen lapsia.

CASCA

Tarkoitat Caesaria, vai kuinka Cassius?

CASSIUS

Nimi sikseen; samanlaiset raajat

on roomalaisilla kuin oli isillään;

mutta – voi aikaa! – isien sielut ovat poissa,

alistumme ikeeseen kuin naiset. (I.3)

Pietas-käsite, sellaisena kuin se esiintyy Cassiuksella, liittyy yhtä hyvin nationalismiin ja isänmaallisuuteen kuin uskonnollisiin ja poliittisiin ideologioihin. Isänmaa on isää merkittävämpi.

Cassiuksen näkemykset ovat demokraattisia. Kuudennentoista vuosisadan englantilainen saattoi hyvin tulkita Cassiuksen repliikin: kumpi on tärkeämpi, Elisabet vai Englanti? Yleensä näytelmissä oli siihen aikaan vain narreilla oikeus tällaisiin rinnastuksiin. Kuningas Learissä Edgar esittää vastaavanlaisia ajatuksia teeskennellessään hullua, samoin Lear itse mentyään sekaisin. Nyt kuitenkin ylimys vertaa itseään Caesariin ja rinnastaa tämän tavalliseen kansalaiseen.

Pietas-käsite voi pitää sisällään yhteiskunnan kannalta myös pelottavia piirteitä, kun se ulotetaan koskemaan isänmaata, uskontoa tai ideologiaa. Isänmaan ja uskon nimissä on tehty ja tehdään suuria vääryyksiä. Neuvostoliitossa Stalinin aikana nuoret komsomolit (nuorisoliittolaiset) vakoilivat vanhempiaan ja saattoivat ilmiantaa heidät puolueelle, jos nämä olivat arvostelleet yhteiskunnallisia oloja. Iranissa Khomeinin aikana nuoret koululaiset olivat myös valmiita ilmiantamaan perheenjäsenensä, jos nämä poikkesivat oikean uskon eli Khomeinin viitoittamalta tieltä. Fundamentalistit ovat aina vainonneet kerettiläisiä. Nuoret terroristit, miehet ja naiset, uhraavat itsensä isänmaansa tai uskonsa tähden. Roomalainen pietas Cassiuksen tavalla tulkittuna on kaikkien ideologisten kapinaliikkeiden pohjalla. Caesar kuvaa Antoniukselle tarkasti Cassiuksen luonnetta:

Toisaalta, jos yleensä pelkäisin,

en tiedä ketään jota karttaa enemmän

kuin kaitaa Cassiusta. Hän lukee paljon,

tarkkailee terävästi, näkee

tekojen ja ihmisien läpi. Ei välitä näytelmistä,

niin kuin sinä, Antonius; ei kuuntele musiikkia.

Hymyilee harvoin, ja näyttää silloin

hymyilevän harmissaan, ja ivaavan itseään

kun tuli hymyilleeksi millekään.

Tuollaiset eivät rauhoitu niin kauan

kun yksikin on heitä ylempänä,

ja ovat siksi hyvin vaarallisia. (I.2)

Shakespeare piirtää tässä niin uskonnollisen kuin poliittisen fanaatikon muotokuvan. Luultavasti kiihkomielisiä puritaaneja oli jo Shakespearen aikana, vaikka heidän vallankumouksensa sai vielä odottaa. Cassiukselle lisämurhat eivät ole ongelma, eikä hän myöhemmässä vaiheessa ole turhan tarkka joukkojensa eettisten periaatteiden suhteen. Cassiuksen ja Brutuksen henkilöissä voidaan nähdä kapina- ja vallankumousliikkeiden molemmat ääripäät: pragmaatikko ja idealisti; Robespierre ja Danton. Idealistit ovat aina otollista käyttömateriaalia vallankumouksille, ja Cassius tunnistaa Brutuksessa piilevän kapina-aineksen.

CASSIUS

…Sano, hyvä Brutus, voitko nähdä kasvosi?

BRUTUS

En, Cassius; silmä näkee itsensä

vain heijastuksena, muiden esineiden pinnasta.

CASSIUS

Juuri niin;

ja siksi, Brutus, moni valittaakin

ettei ole peilejä, jotka näyttäisivät sinulle

salatun arvosi ja kuvasi. (I.2)

Brutus vihjaa pohtivansa samantyyppisiä asioita kuin Cassius, mutta ei ole heti valmis tekemään ratkaisua. Idealistin olemukseen kuuluu aina epäilys, kun on kysymys toimintaan ryhtymisestä:

Teon ja ensimmäisen aikomuksen välissä

on kaikki houretta tai painajaista.

Henki ja sen kuolevaiset välineet

käyvät kiistaa, ja ihminen, kuin pieni valtio,

kärsii kapinasta. (II.1)

Brutus rakastaa Caesaria, mutta enemmän Roomaa. Caesar ei ole hänen mielestään vielä tyranni, mutta hän vertaa tyranniaa käärmeeseen, jonka muna on hävitettävä, ettei käärme pääse kasvamaan. Brutuksen sisäinen kamppailu on kova. Ystävän pettäminen vaikka hyvänkin asian puolesta on hänelle ongelma. Hän tietää vaarantavansa myös perheensä, mutta jälleen roomalainen pietas vaikuttaa. Rooma on isä, Caesar vain yksi pojista. Brutus on velvollinen isä Roomalle ennen Caesaria.

Esi‑isäni ajoi Tarquiniuksen Roomasta

kun häntä nimitettiin kuninkaaksi.

’Puhu, iske, paranna!’ Tahdotaanko

minun puhuvan, ja iskevän? Oi Rooma, minä lupaan,

jos siitä paranet, niin Brutus tekee

kaiken minkä pyydät. (II.1)

Brutus on lopulta valmis suorittamaan verityön, mutta kun salaliittolaiset tulevat, hän ei hyväksy Cassiuksen ehdottamaa valaa:

Mutta miksi tahraisimme puhtaan tekomme,

ja tahtojemme teräksen vaatimalla valaa; (II.1)

Ja vaikka hän tervehtii salaliittolaisia ystävinä, omatunto vaivaa häntä yhä. Verityöt eivät miellytä, ja hän ei halua surmauttaa Antoniusta, vaan vastustaa toisen kerran Cassiusta välittämättä tämän varoituksista. Brutus ei tahdo myöntää itselleen, että vallankumous synnyttää aina ensin sekasortoa ja terroria, vaan tuo pitkässä puheessaan esiin idealistiset ajatuksensa.

Näyttää aivan liian veriseltä, Caius Cassius,

jos ensin katkaisemme pään ja sitten,

kuin ilkeyttämme, hakkaisimme raajat irti,

sillä Antonius on vain Caesarin raaja.

Uhrataan, ei teurasteta, Caius.

Meidän maalimme on Caesarin henki

ja ihmisen hengessä ei ole verta.

Ah, voisimmepa kukistaa sen hengen

tappamatta Caesaria! Mutta voi,

Caesarin on vuodettava verta. Ja ystäväni,

tappakaamme hänet rohkeasti, muttei raivoisasti;

leikataan kuin jumalien pöytään,

ei pilkota kuin koiran ruoaksi. (II.1)

Humanistiset periaatteet vaarantavat kapinan ja siihen osalliset. Brutus on epäluotettava, koska hänellä on periaatteita. Julius Caesaria on yleisesti pidetty sukulaisteoksena Hamletille, jonka Shakespeare kirjoittikin pian Caesarin jälkeen. Hamlet tietää, että on olemassa oikea ja väärä, mutta hän ei tiedä, mikä teko tuottaa oikeutta ja mikä vääryyttä. Brutus uskoo tietävänsä mikä on oikein, mutta epäröi silti. Voiko salamurha tuoda oikeutta? Politiikka on mahdollisuuksien taitoa, ja moraali on siinä vain yksi tekijä muiden rinnalla. Siksi humanisti on usein huono poliitikko ja lähempänä profeettaa tai pappia, joka saarnaa totuuttaan. Portia ymmärtää tämän miehestään ja on siksi huolissaan. Politiikassa ei saa olla turhan tarkka moraalin suhteen. Siinä on vain otettava eri intressipiirien taloudelliset edut tarkasti huomioon. Elisabetin aikana käynnissä oleva taloudellinen rakennemuutos vaati lakeja ja asetuksia, joita hallitsija ei vielä ollut valmis tekemään. Siksi Essexillä ja Sidney-seuran ajatuksilla oli poliittista tukea myös porvariston keskuudessa. Brutus toisin kuin Hamlet tekee ratkaisun jo toisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa ja salaliitto käynnistyy; Englannissa Essexin kapinaa vasta suunnitellaan.

Caesarista saamamme kuva välittyy pitkälti salaliittolaisten kautta, vaikka hän esiintyykin melkein näytelmän alussa. Vasta toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Caesar on lähikuvassa, mutta sekin kuva hämmentää. Caesar näyttäytyy omahyväisenä ja taikauskoisena henkilönä, joka yrittää kätkeä pelkonsa kerskailuun. Hän saapuu kohtaukseen aamutakissa ja on lähdössä kohta senaattiin. Calpurnia, hänen vaimonsa, on nähnyt pelottavan ennusunen, josta kohtauksessa keskustellaan. Caesar vähättelee vaimonsa unta, mutta on hyvin tarkka siitä, onko kaikki tarpeelliset ennustukset tehty. Ja vaikka ennustuksetkin varoittavat häntä lähtemästä, hän pilkkaa niitä.

Jumalat pilkkaavat näin pelkuruutta:

Caesar olisi kuin sydämetön eläin

jos pelosta jäisi tänään kotiin.

Ei, Caesar ei jää. Uhka tietää vallan hyvin

että Caesar uhkaa häntä enemmän.

Me olemme kaksoisleijonat,

ja minä vanhempi ja kauheampi,

ja Caesar lähtee. (II.2)

Pilkatessaan pelkoa ja ennustuksia Caesar tosiasiassa pelkää, mutta peittääkseen huolensa leuhkii ja pöyhistelee vaimolleen. Sama pöyhistely jatkuu aina hänen murhaansa asti. Kuvaava on pohjantähtivertaus, kun salaliittolaiset kolmannen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa anovat armoa Publius Cimberille, tosin taka-ajatuksenaan päästä lyömäetäisyydelle tyrannista.

CAESAR

Mutta olen niin kuin pohjantähti

jonka vakaa, liikkumaton laatu

on vailla vertaa taivaankannessa.

Sen kirjoo määrättömät kipinät,

ne kaikki ovat tulta, ja kaikki loistavat;

mutta yksi ainut pysyy paikoillaan.

Samoin maailma; täynnään ihmisiä,

kaikki ovat lihaa ja verta, ja kaikilla on järki;

silti tiedän ainoastaan yhden

jota pysyy horjumatta kannassaan;

ja että minä olen se,

siitä annan tässä pienen näytteen –

vakaasti päätin että Cimber karkotetaan,

ja vakaasti pidän tämän päätökseni. (III.1)

Tähän repliikkiin sisältyy pietasin lisäksi toinen roomalaisuuteen vahvasti liitetty käsite constantia – vakaus, pysyvyys. Keisarivalta toi Roomaan pitkän vakauden ajan tasavallan levottomuuksien jälkeen. Vakaus oli käsite, joka Roomassa liitettiin keisarivaltaan, mutta myöhemmin Euroopassa myös kuningasvaltaan. Mutta saattoiko kukaan ottaa pohjantähtipuhetta edes Elisabetin aikana vakavana julistuksena? Shakespearella Caesarin hahmo on hyvin lähellä parodiaa esikuvastaan, ja lukee sitä miten tahansa, on siinä karrikatyyrinomaisia piirteitä. Shakespeare oli kevääseen 1599 mennessä kirjoittanut yhdeksän komediaa. Hän oli kehittänyt romanttisen komedian rakenteen, joka päättyi rakastavaisten avioliittoon. Takana oli kuitenkin tummien elämänkokemusten, kuten ristiriitojen, harhaluulojen, panettelujen, maastakarkoituksen ja surun, voittaminen. Komedioissa esiintyy useita viittauksia Caesariin, eikä niiden aihepiiri ole kovinkaan kaukana tragedioista. Esiintyihän komedioissa jo vaarallisia juonitteluja ja yllättäviä käänteitä. Olisiko työskentely komedioiden parissa vaikuttanut Caesarin kuvaan, vai onko kysymys tietoisesta näytelmän rakenteeseen liittyvästä valinnasta vai kummastakin?

Caesar edusti hallitsijaa ja esivaltaa, ja kapina häntä vastaan oli rikos, ellei sitä voitu hyvin selkeästi perustella. Yleisö oli saatava kapinan puolelle, jotta päähenkilöt Brutus ja Cassius saisivat sen sympatian osakseen. Jotta salaliittolaisten kritiikki Caesaria kohtaan ei olisi ollut pelkkää kateellista panettelua, täytyi yleisön tunnistaa heidän puheensa oikeutetuksi Caesarin omassa persoonassa. Toisaalta jos Caesarilta viedään suuruus ja loisto, heikentää se vastavoimien välisiä jännitteitä. Shakespeare ratkaisee asian kahdella eri tasolla.

Myrsky ja eriskummalliset näyt eivät ole sen paremmin parodiaa kuin komediaakaan. Nykyaikana sellaisten näkyjen kääntyminen koomiseksi Shakespearen hienosta runokielestä huolimatta on tietysti vaarana esityksissä, mutta kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla niihin suhtauduttiin vakavasti. Näytelmän henkilöiden suhde näihin näkyihin kertoo kuitenkin tänäkin päivänä niiden merkityksestä. Casca kuvaa järkyttyneenä Cicerolle näkyä, jossa Caesaria verrataan leijonaan.

Lisäksi – siksi kuljen miekka paljaana –

vastaani tuli Capitoliumin luona leijona,

se tuijotti ja meni äreänä, minuun koskematta ohi.

Ja sata kauhun lyömää naista

haki turvaa toistaan, ja vannoi nähneensä

palavia ihmisiä kaduilla kulkemassa. (I.3)

Calpurnia kertoo miehelleen hirveästä unestaan, jossa Caesarin patsas valui verta, ja yrittää estää tätä lähtemästä senaattiin. Vastaavasti Portia on huolissaan miehestään Brutuksesta ja uumoilee, että tämä aikoo murhata Caesarin. Portian huoli kasvaa vielä kun hän kohtaa sofisti Artemidoruksen ja Ennustajan. Myrsky, ennustukset ja kummankin vaimon huoli viittaa siihen, että jotain hyvin pahaa pelätään tapahtuvan. Maailma on menossa sijoiltaan. Calpurnian huoli aviomiehestään myös inhimillistää karrikatyyria.

Shakespeare tihentää jännitystä jättämällä Lupercalia-juhlan ja maaliskuun iduksen väliin vain yhden yön, vaikka tosiasiallisesti se oli kuukausi. Lupercalialla juhlittiin alun perin Rooman perustamista. Se ei tule näytelmässä esille, mutta historiaa tunteva katsoja saattoi liittää sen näytelmän perusteemaan: kumpi on tärkeämpi, Rooma vain Rooman isähahmoksi kohonnut Caesar? Portia on kuuluisan tasavaltalaisen Caton tytär, ja Cato oli Brutuksen hengenheimolainen. Portian ja Brutuksen käsitykset politiikasta eivät voi olla kovin kaukana toisistaan. Portia yrittää silti estää verityön. Kapina Caesaria vastaan on eri asia kuin salamurha. Pompeius nousi kapinaan, Brutus suunnittelee salaliittoa. Kun Caesar murhataan ja salaliittolaiset pesevät käsiään hänen veressään, yleisö ei enää olekaan yksiselitteisesti salaliittolaisten puolella. Murha on aina murha, olivat sen motiivit sitten minkälaiset hyvänsä. Mutta vasta kun Antonius suree Caesarin ruumiin äärellä, alkaa yleisölle selvitä, että peruuttamaton rikos on tapahtunut. Murhattuna Caesar ei ole enää karrikatyyri. Antoniuksen puhe Caesarin haudalla on monesti siteerattu puhetaidon mestarinäyte. Näytelmän roomalaisten tunteet kääntyvät Caesarin puolelle aivan kuin teatteriyleisönkin. Brutus ja Cassius samoin kuin muutkin salaliittolaiset ovat murhaajia. Tämä on mielestäni nerokkaasti rakennettu käänne. Henkilö joka on kuvattu melkein karrikatyyrimäisesti, muuttuu tragedian sankariksi. Caesar kasvaa yli-inhimillisiin mittoihin ja vainoaa salaliittolaisia ympäri Rooman valtakuntaa.

Antonius esiintyy ensimmäisen kerran Caesarin seurueessa Lupercalia-juhlan kilpailun osanottajana. Ensimmäinen todellinen viite hänen persoonastaan kuullaan kuitenkin Cassiukselta.

Minusta ei sovi

että Marcus Antonius, jota Caesar rakastaa,

eläisi kauemmin kuin Caesar. Hänestä löytyy

kova juonittelija; ja jos hän käyttää

kaikki keinonsa, hän voi vahingoittaa

meitä kaikkia; siksi kuolkoot

Antonius ja Caesar yhdessä. (II.1)

Cassiuksen sanat ovat profeetalliset, mutta Brutus ei hyväksy ehdotusta ja näkee Antoniuksen vain pinnalta, ehkä sellaisena miten Caesar häntä kommentoi toisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa.

No jopas! Antonius, yö-juhlijamme,

on jo jaloillaan. Huomenta, Antonius. (II.1)

Yöjuhlija, siis hilpeä veikko ja Cassiuksen vastakohta, niin kuin Mercutio on Tybaltin vastakohta Romeossa ja Juliassa, mutta silti taitava poliitikko ja selviytyjä. Hän osaa käsitellä salaliittolaisia ja etenkin Brutusta. Hän solmii nopeasti liiton Caesarin veljenpojan Octaviuksen kanssa, ja hänen puheensa Caesarin ruumiin äärellä on paitsi jo yllä mainitun puhetaidon niin myös poliittisen manipuloinnin mestarinäyte. Näytelmän roomalaiset vaihtavat puolta tiheään. Aluksi kansa on ollut Pompeiuksen puolella, sitten Caesaria vastaan Brutuksen ja Cassiuksen puolella, ja sitten jälleen Caesarin puolella tämän jo kuoltua. Julius Caesarissa toisin kuin Coriolanuksessa kansalla ei ole omaa tahtoa, vaan se on manipuloitavissa kerta kerran jälkeen. Tässä suhteessa näytelmän poliittinen peli rinnastuu voimakkaasti nykyaikaan ja mediapeliin. Valtataistelu ratkaistaan mediassa ja marttyyrit ovat yhtä vaarallisia Caesarin tai Shakespearen aikana kuin tänä päivänä.

Tragedia jossa sankari ja samalla nimihenkilö kuolee ennen ensimmäistä puoliaikaa herättää luonnollisesti monenlaisia kysymyksiä ja myös epäilyjä, vaikka sitä on perusteltu Caesarin haamun esiintymisellä. Jos lukija ottaa haamun kirjaimellisesti, hän pettyy, sillä haamu esiintyy itse asiassa vain yhdessä kohtauksessa ja sillä on kolme repliikkiä. Haamu on kuitenkin enemmän kuin kolme repliikkiä. Salamurha teki Caesarista marttyyrin, ja Antonius käyttää sitä taitavasti hyväksi. Caesar on läsnä niin Cassiuksen kuin Brutuksen ja muidenkin kapinallisten repliikeissä. Yleensä päähenkilön ensiesiintyminen pohjustetaan muiden henkilöiden kautta, joskus jopa niin, että hän ilmestyy vasta toisella puoliajalla. Shakespeare menettelee Julius Caesarissa päinvastoin, päähenkilön merkitystä korostetaan muiden kautta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä on Caesarin haamu.

Julius Caesar yllättää monta kertaa. Kun yleisön sympatiat ovat ennen toista puoliaikaa, joka usein sijoitetaan kolmannen ja neljännen näytöksen väliin, kääntyneet Antoniuksen ja Caesarin puolelle, tekee näytelmä jälleen täyskäännöksen. Vilpittömästi Caesaria surrut Antonius muuttuu kylmäveriseksi poliitikoksi neljännen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hän, Octavius ja Lepidus muodostavat triumviraatin. He ovat laatineet proskriptiolistan, joka tarkoittaa valtion vihollisten julkista nimeämistä, käytännössä heidän kuolemaansa.

ANTONIUS

Siis nämä kaikki kuolevat; nimet ovat listalla.

OCTAVIUS

(Lepidukselle)

Myös veljesi on kuoltava. Hyväksytkö, Lepidus?

LEPIDUS

Hyväksyn –

OCTAVIUS

Merkitse, Antonius.

LEPIDUS

Ehdolla ettei Publius saa elää,

sisaresi poika, Marcus Antonius.

ANTONIUS

Hän ei saa elää. Kas näin, hän meni siinä.

Mutta Lepidus, mene Caesarin taloon;

tuo testamentti tänne, niin katsotaan

miten karsimme sen määräyksiä. (IV.1)

Antonius on valmis muuttamaan Caesarin testamenttia, jonka avulla hän käänsi kansan puolelleen. Poliitikot antavat vaalilupauksia, jotka unohtuvat vaalien jälkeen. Hän menee vielä pidemmälle, ja on valmis uhraamaan myös Lepiduksen jahka häntä ei enää tarvita. Neljännen näytöksen toisen kohtauksen loppupuolella Messala vahvistaa Brutukselle proskription.

MESSALA

Että Octavius, Antonius ja Lepidus

ovat tapattaneet sata senaattoria.

BRUTUS

Siinä viestit eroavat. Omani mukaan

seitsemänkymmentä on tapettu

proskriptiossa, ja niistä Cicero on yksi. (IV.2)

Jos Antoniuksesta kolmannessa näytöksessä sai Caesaria rakastavan uskollisen ystävän kuvan, vastaa hän neljännessä näytöksessä enemmän Cassiuksen pelkäämää juonittelijaa. Antoniuksen suru Caesarin ruumiin äärellä voi olla aitoa, mutta siinäkin on mahdollisuus kahdenlaiseen tulkintaan: sureeko hän ystäväänsä, vai sureeko hän omaa muuttunutta asemaansa? Joka tapauksessa hänen puheellaan Caesarin hautajaisissa on jo selvä poliittinen päämäärä kiihottaa kansa kapinaan tasavaltalaisia vastaan.

Salaliitto on muuttunut tasavaltalaisten kapinaksi, mutta salamurhan taakka on heidän päällään – Caesarin haamu. Salaliittolaiset eivät olleet suunnitelleet kapinaa tai vallankumousta, vaan salamurhan, eivätkä he olleet sen paremmin valmiina kansalaissotaan kuin Antonius tai Octavius. Brutuksen humanismi on joutunut törmäyskurssille sodan rosvoamisen ja ryöstämisen sallivan etiikan kanssa. Hänen ja Cassiuksen välille syntyy riita. Cassius syyttää Brutusta siitä, että tämä oli tuominnut Lucius Pellan, vain siksi että Pella oli ottanut vastaan lahjuksia. Brutus muistuttaa Cassiusta Caesarin surman todellisista motiiveista:

Oliko joku tosiaan niin roisto, että iski häntä

muun kuin oikeuden tähden? Ja nytkö yksi meistä,

jotka kaadoimme maailman ensimmäisen miehen

vain siksi että tämä suosi roistoja, siis nytkö me

likaisimme sormet lahjuksilla,

ja kauppaisimme virkoja ja asemia

niin paljolla kuin näin voi kahmaista? (IV.2)

Taustalla on raha. Armeijat tarvitsevat rahaa, ja Cassiuksen mielestä silloin ei voi olla turhan tarkka sen suhteen, mistä sitä saadaan. Cassiuksen ja Brutuksen riita valaisee kaikkien kapinaliikkeiden problematiikkaa. Kun eettisistä periaatteista aletaan tinkiä, niin myös liikkeen eettiset päämäärät saavat uuden sisällön. Kaarlo Kramsun sanoin:

Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee,
Ja kahleet uudet ihmishenki saa, -- (Kaarlo Kramsu, Uusi aika teoksesta Runoelmia, 1979)

Tästä on useita näyttöjä historiassa, ongelma on vain siinä miten toteuttaa vallankumous tai kapina tinkimättä humanistisista periaatteista. Jos aseellinen kapina onnistuu, se on vallankumous, ja sitä seuraa uusi järjestys, joka suojautuu vihollisiltaan väkivaltakoneiston avulla, jos se taas epäonnistuu edellinen väkivaltakoneisto lopettaa sen verisesti. Brutus ja Cassius häviävät ja kapina kukistetaan. Cassius käskee orjansa surmata hänet ymmärrettyään väärin taistelutilanteen. Caesar on läsnä siinäkin.

Caesar, sinut kosti

sama miekka joka sinut tappoi. (V.3)

Brutus ei enää näytelmän lopussa pohdi salaliiton oiketusta. Hän hyväksyy Caesarin koston tosiasiana. Hän ei myöskään pohdi ontologisia kysymyksiä kuten Hamlet eikä elämän turhuutta kuten Macbeth. Brutus on roomalainen ja tekee itsemurhan palvelija Straton pidellessä miekkaa, ja Caesar on läsnä hänenkin kuolemassaan. Kun voittajat ja heidän vankinaan oleva Metellus kyselevät Brutuksesta, vastaa Strato.

Vapaana vankeudesta jossa sinä virut, Messala;

pidättäjät voivat ainoastaan polttaa hänet.

Brutus yksin voitti itsensä,

ja saa kuolemastaan yksin kunnian. (V.5)

Näin Brutus saa kauniin hautakirjoituksen. Antonius ja Octavius ovat valmiit ottamaan riveihinsä kapinallisia. Mielenkiintoista sodissa ja kapinoissa on, että upseerit ja sotilaat ovat hyvää vaihtotavaraa. Tai oikeastaanhan se on luonnollista: sotilaan tärkein velvollisuus on totella kyselemättä. Bolsevikit ottivat palvelukseensa tsaarin armeijan upseereita, englantilaiset punaisia suomalaisia sotilaita taistelemaan saksalaisia vastaan; natsiupseereja otettiin palvelukseen niin Yhdysvalloissa kuin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen.

Näytelmä loppuu siihen, että Antonius ja Octavius ylistävät kumpikin voittonsa jälkeen Brutusta tuomiten muut salaliittolaiset. Brutuksen tuomitseminen olisi merkinnyt tyrannian puolustamista, koska hän ei tinkinyt eettisistä periaatteistaan. Eikä kukaan tyranni halua nähdä itseään tyrannina. Romanian pitkäaikainen diktaattori Ceausescu oli televisiokuvassa vilpittömästi järkyttyneen ja hämmästyneen näköinen tajutessaan kansan vihan kohdistuvan itseensä. Ja jos kuningatar Elisabet kerran hyväksyi näytelmän, ei hänkään olisi halunnut nähdä kuningasvallan tuomitsevan Brutusta, vaikka myöhemmin teloituttikin Essexin. Shakespeare ei asetu Brutuksen puolelle. Antoniusta ja Octaviusta voidaan pitää jaloina hallitsijoina, mikä on todennäköisesti myös mahdollistanut näytelmän puolustamisen sen arkaluontoisuudesta huolimatta. Yksinkertaisesti tulkittuna näytelmä kertoo tyrannin murhasta, joka synnyttää kansalaissodan ja johtaa uuden tyrannin valtaannousuun. Mutta tyranni-sanan voi lukea myös hallitsijaksi, jolloin sen sisältö ei loukannut kuningatar Elisabetia. Paradoksaalista salaliittolaisten ja etenkin Brutuksen kohdalla oli, että heidän toimintansa johti juuri sen vallan lujittumiseen Roomassa, jota he vastustivat.

Antoniuksen ja Octaviuksen loppurepliikit voidaan tulkita laillisen järjestyksen ja kuningasvallan puolustukseksi. Cambridge Pressin julkaisema Ceylonin yliopiston englanninkielen laitoksen emeritusprofessori E.F.C. Ludowykin kirja Understanding Shakespeare näkee Julius Caesarin kysymyksenasettelun hyvin yksinkertaisena:

”Hyvä Brutuksessa ei pystynyt pelastamaan häntä. Hänet puhuttiin ympäri, ja hän antoi vietellä itsensä ottamaan osaa salaliittoon maan hallitsijaa vastaan. Riippumatta siitä, kuinka sopimaton johtaja onkin, salaliitto ja murha eivät voi johtaa muuhun kuin salaliittolaisten tuhoon ja kansalaisten välisiin taisteluihin.”(suom. J.P)

Ludowyk mainitsee myös tudorien saarnakirjat, joissa varoitetaan kapinoinnista, ja on vakuuttunut siitä, että Shakespeare halusi muistuttaa, kuinka vaarallinen asia salaliitto on. Professori Robert S. Miolan näkemys näytelmästä on moniulotteisempi. Hänen mielestään näytelmässä nähdään ironisessa valossa roomalaisten kamppailu historian kanssa. Roomalaiset matkivat sankarillista menneisyyttä voidakseen hyväksyä tulevaisuuden. Brutus ja Cassius tuijottavat kaukaiseen menneisyyteen, Caesar omaan menneisyyteensä, Antonius kaatuneeseen Caesariin. Kukaan heistä ei pysty ymmärtämään historian yksinkertaisinta opetusta: nimittäin, että historia toistaa itseään vääjäämättömästi ja syklisesti. Kansalaissodat tekevät tilaa rauhanajoille, joita seuraa jälleen uusia kansalaissotia. Voimattomista tulee voimakkaita, ja voimakkaista voimattomia. Tämä tulee esille Pompeiuksesta puhuttaessa näytelmän alussa, Caesarin salamurhassa, joka on näytelmän kliimaksi, ja jälleen loppukohtauksessa. Historian syklinen vääjäämättömyys tuo itsensä julki vastakkaisten henkilöiden samankaltaisuuden kautta; Caesar ja Brutus, ja myöhemmin Antonius ja Brutus. Tyrannit ovat aloittaneet usein kapinallisina, ja kapinalliset päätyvät usein tyranneiksi. Miolan mielestä Julius Caesar tutkii traagisia paradokseja, jotka sisältyvät Vergiliuksen pietas-käsitteeseen – huolenpitoon isästä ja isänmaasta.

Julius Caesariin suhtauduttiin sen ilmestymisen jälkeen noin parisataa vuotta hyvin kriittisesti. Näytelmää pidettiin sekavana, ja päähenkilön kuoleminen niin varhain ei ollut hyväksyttävää. Siksi päähenkilöä etsittiin Brutuksesta, ja tämä näkemys oli vallalla pitkään. Vasta oikeastaan Wilsson Knight avasi uuden tien puhumalla Shakespearen tekstin kaksiselitteisyydestä ambiguity, ja Caesar alkoi jälleen olla näytelmän esityksissä päähenkilö. Häntä on sen jälkeen tulkittu moneen otteeseen suurmiehenä, jonka salamurhaajat petollisesti kaatavat. Orson Welles taas näki hänet Mussolinia muistuttavana fasistijohtajana. Feministiset tutkimukset ovat kiinnittäneet huomionsa näytelmän naisiin ja pitäneet Caesaria tyypillisenä patriarkaalisen ajattelutavan edustajana. 1990-luvulla Caesaria näytteli Lontoossa nainen. Silloin hänen hahmonsa symboloi Margaret Thatcheria. Näytelmä mahdollistaa nämä monenlaiset tulkinnat juuri siksi, että Shakespeare ei asetu selvästi yhdenkään henkilön puolelle. Silti tulkinnan perustaminen vain yhden tai kahden henkilön varaan kaventaa huomattavasti sen draamallista rikkautta. Miolan näkemys Julius Caesarista, jossa historia toistaa itseään, on enemmänkin näytelmän rakenteesta ja tematiikasta lähtevä toteamus. Sellaisena sitä voidaan pitää perustana useimmille tulkinnoille, ja se kerrotaan oikeastaan suoraan myös itse näytelmässä Caesarin murhan jälkeen.

CASSIUS

Siis alas, ja peseytykää. Ajasta aikaan

tullaan tätä kohtausta näyttelemään

vielä syntymättömissä maissa, vielä tuntemattomilla kielillä! (III.1)

Kysymys on vain siitä, toistaako historia itseään syklisesti kuten Miola esittää, vain onko sittenkin kysymyksessä spiraali.

Liverpoolin yliopiston englannin kirjallisuuden professori Jonathan Bate tuo kirjassaan The Genius of Shakespeare esille mielenkiintoisen näkemyksen termistä ambiguity, joka tarkoittaa yhtäältä kaksiselitteisyyttä ja toisaalta epäselvyyttä. Ollakseen kirjallisuudentutkija Bates referoi suhteellisen laajalti kvanttifysiikan kehitystä ottamalla esille Heisenbergin ja Schrödingerin havainnot. Hän päätyy kuitenkin kirjallisuudentutkia William Empsoniin, joka hänen käsityksensä mukaan mullisti Shakespeare-tutkimuksen. Minuakin kiinnosti nuorena kovasti Schrödingerin esittämä teoria, josta Bates ja Empson puhuvat. Schrödingerin mukaan, kun hiukkanen ammutaan teräslevyn läpi, jossa on kaksi aukkoa, se menee niistä yhtä aikaa läpi, mutta on silti edelleen hiukkanen levyn toisella puolella. Se on siis yhtä aikaa aalto ja hiukkanen. Bates viittaa kirjoituksessaan myös Heisenbergin epävarmuus periaatteeseen, jonka mukaan atomin sisällä olevan hiukkasen paikkaa ja vauhtia on mahdotonta määritellä yhtä aikaa, eikä se johdu teknisten laitteiden puutteellisuudesta, vaan koska hiukkasen paikan tarkkaileminen häiritsee vauhdin tarkkailua ja päinvastoin. Schrödinger on myöhemmässä teoriassaan osoittanut, että mitä tarkemmin hiukkasen paikka pystytään määrittelemään, sitä epätarkempi on nopeuden määrittely ja päinvastoin. William Empson, joka oli nuorena opiskellut fysiikkaa, sovelsi tätä ajattelua kirjassaan Seven types of ambiguity. Hänen mielestä termi ambiguity on klassisessa Shakespeare-tutkimuksessa hyväksytty siten, että alaviitteissä voi olla erilaisia merkityksiä, mutta edelleen tutkijat korostavat, että näytelmän tulkintaan sitä ei voi soveltaa.

Batesin mielestä vasta William Empson, avasi ambiguity-sanan todellisen merkityksen. Bates ottaa esimerkiksi hahmopsykologian ja viittaa esimerkkipiirustukseen, joka on yhtä aikaa ankka ja jänis. Katsoja voi nähdä piirustuksessa joko ankan tai jäniksen, mutta ei molempia yhtä aikaa. Karkeasti soveltaen Julius Caesar voitaisiin nähdä joko Caesarin tai Brutuksen näkökulmasta, vallanpitäjien tai kapinoitsijoiden näkökulmasta. Bates korostaa kuitenkin, että kyseisessä piirustuksessa on vain kaksi vaihtoehtoa, kun taas Shakespearella niitä on useampia. Jos Empsonin ja Batesin ajatusta sovelletaan laajemmin, niin näytelmä voi pitää sisällään useita erilaisia ja vastakkaisia näkökulmia, jotka muodostavat yhdessä joko yhden tai useamman kokonaisnäkökulman.

Julius Caesarissa ei esiinny yhteiskuntaluokkien välistä ristiriitaa, vaikka tyrannia yleensä tarkoittaa kansan oikeuksien polkemista. Siinä kiistellään enemmän hallinnon muodosta ja vallan jakamisesta kuin yhteiskunnallisista ristiriidoista. Silti sen ajan Roomassa oli orjakapinoita (kuuluisin Spartacuksen johtama), jotka uhkasivat koko järjestelmää, ja tyytymättömyyttä yhteiskunnallisiin oloihin oli eri puolilla koko valtavaa valtakuntaa. Myös Elisabetin ajan Englannissa luokkaristiriidat olivat kärjistyneitä. Ei ole tosiaankaan ihme, että Brecht kirjoitti uusiksi Coriolanuksen eikä Julius Caesaria, koska em. kuvasi yhteiskunnallista ristiriitaa. Julius Caesar on yhtäkaikki yhteiskunnallinen ja poliittinen näytelmä, mielestäni Shakespearen poliittisin näytelmä. Se otti voimakkaasti kantaa aikansa ehkä tärkeimpään yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa oltiin huolissaan Elisabetin hallinnon mahdollisesta kehittymisestä tyranniaksi. Ja se on yhtä ajankohtainen tänä päivänä kuvatessaan politiikan mekanismeja.

Kun keskustellaan tyranniasta Julius Caesarin yhteydessä, voidaan kysymystä tarkastella monesta näkökulmasta ja soveltaa siihen myös Empsonin-Batesin-Heisenbergin epävarmuusperiaatetta. Mutta jos sivuutamme hetkeksi tyrannian ja mietimme miksi näytelmän kansalla ei ole muuta roolia kuin vaihtaa mielipiteitään sen mukaan, miten sitä manipuloidaan, nousee vääjäämättä esille politiikka ja sen väline (media): kuinka vaikutetaan kansaan. Kaikki näytelmän keskeiset henkilöt pyrkivät vaikuttamaan kansaan. Caesarille on tärkeä kansan mielipide siitäkin huolimatta, että hän on käytännössä yksinvaltias, samoin salaliittolaisille, jotka tarvitsevat riveihinsä Brutuksen, koska kansa kunnioittaa häntä. Kun Caesar on murhattu, Brutukselle on äärimmäisen tärkeää, että kansa ymmärtää oikein heidän tekonsa ja asettuu sen puolelle. Marcus Antoniukselle on tärkeää saada kansa puolelleen ja salaliittolaisia vastaan, samoin Octaviukselle. Kun kapina on kukistettu, on sekä Octaviukselle että Antoniukselle tärkeää ottaa siitä kaikki hyöty kansan silmissä, ja siksi he kiittelevät vuoron perää Brutuksen rehellisiä periaatteita tietoisina jo kohta alkavasta uudesta valtataistelusta. Myös politiikan toinen puoli näkyy Shakespearen näytelmässä. Julkisuuden ulottumattomissa käydään yksityisiä neuvotteluja, ja niissä puhutaan aivan toisenlaista kieltä, jossa tekoja ja niiden motiiveja ei peitellä. Semiootikkojen symposiumissa, joka pidettiin Suomessa 80-luvulla, analysoitiin suomalaisten poliitikkojen kielenkäyttöä. He totesivat, että kun kielen yleinen tarkoitus on ilmaista asioita, niin poliitikkojen kielenkäytössä sillä peitellään asioita. Julius Caesarissa sekä ilmaistaan että peitellään asioita. Shakespearen kuvaamat henkilöt tunnistaa niin television vaalikeskusteluista kuin sanomalehtien haastatteluista ja kirjoituksista. Näytelmässä media on jatkuvasti läsnä ja sitä käytetään.

Kun ohjasin Julius Caesarin Lahden kaupunginteatteriin 1997, suomensi Lauri Sipari näytelmän. Meillä oli jo takana monta yhteistyötä ja olemme olleet hyviä ystäviä lukiosta lähtien. Sipari ei ole vain kirjailija, vaan hän on runoilija ja teatterimies kuten Shakespearekin, ja siksi työskentely hänen kanssaan on ollut minulle helppoa ja antoisaa. Ennen kuin hän on edes aloittanut käännöstyön, olemme yleensä keskustelleet näytelmän sisällöstä. Niin tapahtui Caesarinkin kohdalla. Sitä paitsi olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita historiasta. Lahden Julius Caesarissa oli televisio läsnä esityksessä. Videokamera kuvasi reaaliaikaisesti esiintyjiä, ja Capitoliumin marmori muodostui leikatuista sanomalehdistä. Kolme vuotta myöhemmin ohjasi tunnettu italialainen ohjaaja Gigi Dal’Aglio Julius Caesarin Tampereen työväenteatteriin. En nähnyt esitystä, mutta tapasin ohjaajan, johon olin aikaisemmin tutustunut katsellessani häntä Colletivo di Parman loistavassa Hamletissa ja Macbethissä. Gigi kauhistui kun kerroin omasta Caesaristani, koska myös hän oli käyttänyt ilmeisesti hyvin samansuuntaisesti videota. Hän sanoi, että Italiassa se olisi ollut skandaali. Minusta se taas tuntui luonnolliselta. Caesar on poliittinen näytelmä, ja media kuuluu erottamattomasti tämän päivän politiikkaan, ja senhän me molemmat tiesimme.

Julius Caesar on näytelmä politiikasta ja poliitikoista, mutta se ei suinkaan sulje pois tyrannian tai kapinan kuvausta, ei humanistin problematiikkaa salamurhaan ja kapinaan osallistumisesta, ei historian syklisyyttä tai spiraalinomaisuutta. Voimme vain arvailla, mitä Shakespeare on näytelmällä tarkoittanut, mutta sekään ei ole enää olennaista. Taideteoksella on oma elämänsä: se on yhtä aikaa yksi ja monta.