Varsinaista kansalaissodan alkamispäivämäärää on vaikea määritellä. Sillä yhteenottoja punakaartien ja suojeluskuntien välillä oli ollut jo pitkin kesää ja syksyä 1917. Venäläiset varuskunnat riisuttiin Mannerheimin toimesta Pohjanmaalla aseista aamuyöstä 28. päivä ja pian oli suuri osa Pohjanmaata valkoisten käsissä. Svinhufvud olisi vielä halunnut sopia venäläisten kanssa, mutta Mannerheim ei taipunut. Etelässä taas tammikuun 27. päivä punaiset valtasivat Helsingin ja kadulla jaettiin lentolehtisiä, että senaattorit on vangittu, mutta nämä kuljeksivat vielä vapaasti kaupungilla.
Valkoiset katsoivat punaisten hyökänneen laillista järjestysvaltaa vastaan ja pitivät siksi heidän toimiaan rikollisina. Toisaalta kysymys ”laillisesta järjestysvallasta” oli vähintäänkin kyseenalainen, koska Saksan kanssa syksyllä käydyissä neuvotteluissa oli ohitettu laillinen hallitus. Niin suojelukunnat kuin punakaartitkin olivat syntyneet ennen kuin laillista järjestysvaltaa edes oli, vaikka edellisistä vähän myöhemmin tehtiin sen edustajia. Suomessa olleiden venäläisten joukkojen osuus kansalaissotaan oli nykytutkimuksen mukaan melko marginaalinen, mutta valkoisten propagandassa sitä käytettiin tehokkaasti hyväksi. Aseita punaiset tosin saivat venäläisiltä, mutta myös valkoiset olivat ostaneet heiltä aseita. Punaisten aseista suurin osa tuli Pietarista junalla, joka kaiken lisäksi myöhästyi kansalaissodan alusta. Juuri tällaisten asioiden vuoksi sosialidemokraattien ja porvaripuolueiden näkemykset erosivat ratkaisevasti. Kumpikin osapuoli katsoi toisen pettäneet laillisen hallitusvallan.
Olisi komeaa kuvata Aarne Orjatsaloa liittymistä kansalaissotaan kuten Panu Rajala sen tekee Tampereen Työväen Teatterin historiassa. Orjatsalo miettii Hamletin tapaan kysymystä, ”ollako vai eikö olla”, tulisiko hänenkin liittyä työväenluokan taisteluun:
”Kun teatteri sunnuntaina suljettiin, vastaus lankesi luonnostaan. Aarne Orjatsalo ilmoittautui kaartin esikuntaan, otti oman pistoolin ja sai sittemmin joukko-osaston johdettavakseen. Näyttelijä katosi historian näyttämölle ja sukeltaa esiin uudelleen Tampereen piirityksen aikoihin huhtikuun alussa, jolloin hän murtautui noin 300 miehen ja muutaman naisen kolonnan mukana sumun turvin valkoisen saartorenkaan lävitse ja jatkoi uhkarohkeata pakoa keväthauraiden jäiden yli Näsijärveä pitkin Ylöjärven kautta Hämeenkyröön. Pitäjällä seurattiin peläten kolonnan hurjaa kulkua. Monet näkivät sen kärjessä ratsun selässä uljaan pitkän hahmon, joka läjäytteli uhkaavasti piiskallaan ja jakeli määräyksiä talojen pihoilla. Valkoiset yrittivät pysäyttää kolonnaa, mutta se onnistui ylittämään Kirkkojärven jään veden lainehtiessa ja karautti Kalkunmäen ranta töyräästä ylös Karkun ja Mouhijärven suuntaan.”i
Rajalan maalaama kuva vastaa hyvin Orjatsalosta syntynyttä legendaa, mutta sen todenpitävyys kumottiin jo vuosikymmeniä sitten. Totuus on hyvin toisenlainen. Orjatsalo kertoo vuonna 1929 Etsivän Keskuspoliisin kuulustelussa:
”Sunnuntaina tammikuun 27 päivänä 1918 kertoo Tampereen työväenteatterin näytelleen viimeisen kerran. Seuraavana päivänä oli Tampereella kutsuttu kokoon jokin yleinen kokous, tarkoituksena, mikäli luuli havainneensa, saada selville miten paljon maltillista ainesta Tampereella olisi ja voitaisiinko ehkä vielä pysäyttää tai kääntää tapahtumien kulku. Mainittuun kokoukseen sanoo menneensä sekä siellä pyytäneensä puheenvuoron, joka annettiinkin, mutta kuulusteltavan puhuttua noin kymmenisen minuuttia ja vastustettua aseelliseen taisteluun nousua, tuli joukko punakaartilaisia puhujalavalle, piiritti kuulusteltavan sekä heitti ikkunasta ulos. Samaten kävi muutama minuutti myöhemmin Kansan Lehden toimittaja August Lindellille, joka myös oli koettanut puhua maltilliseen suuntaan.”ii
August Lindell oli myös Tampereen Työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Poika Tuominen sanoo työskennelleensä sisällissodan aikana yhdessä Lindellin kanssa todeten tämän olleen hänen poliittinen vastustajansa. Tuominen liittyi vähän myöhemmin Pietarissa perustettuun kommunistiseen puolueeseen, Lindell taas jatkoi sosialidemokraattina myös kansalaissodan jälkeenkin. Aarne ja August Lindell eivät kuitenkaan olleet ainoita sosialidemokraatteja, jotka vastustivat kapinan tai vallankumouksen aloittamista, millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua.
Äitini kyllä mainitsee muistiinpanoissaan Aarnen kuvauksen itsestään ja Lindellistä, mutta ei ottanut sitä mukaan mihinkään kohtaukseen Tule aika toinenkin näytelmäänsä.
Kun Helsinki ”vallattiin”, ei ainoatakaan porvarillista senaattoria saatu vangiksi. He saattoivat aivan rauhassa kävellä vielä kaduilla. O.V. Kuusinen, jolle tehtävä ei ollenkaan kuulunut, huomasi asian illalla ja lähetti partion pidättämään senaattorit. Nämä pakenivat takaovesta kaartilaisten tullessa etuovesta. Punaiset olivat ottaneet vain rautatieaseman haltuunsa. Vasta seuraavana yönä he ryhtyivät siirtämään valvontaansa muita keskeisiä kohteita. Punakaartien esikunta oli vaatinut vallankumousta, mutta se oli laiminlyönyt kaikki ennakkosuunnitelmat ja käskyjen laatimisen. Sen seurauksena Ali Aaltonen erotettiin ylipäällikön tehtävistään ja tilalle valittiin Eero Haapalainen sekä hänen avukseen Adolf Taimi. Valta siirtyi punaisten hallitsemilla alueilla 28. tammikuuta 1918 perustetulle kansanvaltuuskunnalle.
Kun ajattelee rivijäseniä, kuten Orjatsaloa ja monia muita, oli tilanne kansalaissodan alkaessa heidän kannaltaan vielä hämärämpi. Monikaan ei ollut uskonut aseelliseen kapinaan, vaikka aseellisia yhteenottoja oli jo ollut ja vaikka Viipurissa taisteltiin jo toista viikkoa. Anja Vammelvuo kertoi Eino Leinon olleen Tampereella Orjatsalon kodissa vähän ennen kansalaissodan alkamista. Ehkä he pohtivat yhdessä omaa suhdettaan tapahtuneeseen tosiasiaan. Minkäänlaista dokumenttia heidän tapaamisestaan en ole löytänyt. Orjatsalo asui näihin aikoihin Hellinin kanssa samassa talossa kuin Tampereen punakaartien esikunnan päällikkö Mikko Evä. Evä oli äitini muistiinpanojen mukaan luvannut Aarnelle vielä ennen näytösten lopettamista, että kapinaa ei tule. Mutta kun kansalaissota alkoi, hän pyysi tätä esikuntaan eversti Svetshnikovin tulkiksi, mihin tehtävään Aarne ei kuitenkaan suostunut. Tilanne oli muutenkin kaupungissa melko sekava. Näyttelijä Seppo Mäki kertoi minulle, että kun iltanäyttelijä Väinö eli Isi Luutonen haki Tampereen Teatterin puhelimen pois, hän pyysi samalla kavereilta anteeksi. Emmanuel Lammi, joka toimi myöhemmin Työväen Näyttämöiden Liiton puheenjohtajana, oli kuten Aarnekin vastustanut aseellisen kapinan aloittamista. Mutta kun punaisten piti saada puhelinlinjat kuntoon, hänkin oli tullut auttamaan ja liittynyt siten punaisiin. Sama Isi Luutonen kertoi myös Orjatsalon kulkeneen tervapytyn kanssa ja sutanneen venäjän- ja ruotsinkieliset kyltit kadunnimistä. En tosin ymmärrä, miksi Aarne olisi sotannut ruotsinkieliset kyltit, koska hänen vanhempiensa kotikieli oli ruotsi.
©Jotaarkka Pennanen
iPanu Rajala, TTT:n historia, Taiteesta ja taistelusta, ss. 368-369
iiOrjatsalon kuulustelupöytäkirja, Suomen Kansallisarkisto